En muista ihan tarkkaan, milloin se alkoi. Ehkä se liittyi siihen, että nöyristä kumarteluistani huolimatta pihlajat sieppasivat huivini oksilleen joka kerran, kun leikkasin nurmikkoa niiden latvusten alla. Tai ehkä se liittyi epätasaiseen maahan ja juuriin, jotka könysivät esiin pinnan alta. Sainko herätyksen sen jälkeen, kun pääsin ensimmäistä kertaa kulkemaan englantilaisen hedelmätarhan heinikossa? Vai väsyinkö vain totaalisesti loputtomalta tuntuvaan leikkurin lykkimiseen?
Sen kuitenkin muistan, että aloitin juuri niiden ahnasoksaisten pihlajien ympäriltä. Neljän puun lehväisessä varjossa heilahteleva keinu kuulostaa leppoisalta – oikeastaan kesäpäivänviettopaikalta somimmillaan – kunnes alkaa leikata nurmikkoa oksien, runkojen ja kiikunjalkojen sekamelskassa. Silti kesti vuosia, ennen kuin osasin valita leikkuun sijaan leppoisuuden.
Ja mitä tapahtui? Ei kasvanut läpipääsemätöntä viidakkoa eikä keinu hautautunut heinävyöryn alle. Pihlajamajaan ilmestyi päivänkakkaroita, heiluvia heiniä, pari huopaohdaketta. Tuli liikettä, ilmettä, häilyviä varjoja ja korsien välistä siirottavia säteitä.
Se oli kuitenkin vasta alkua.
Kun pihlajamajan päivänkakkarat siemensivät ympäröivälle nurmikolle, ryhdyin kiertämään kakkaramättäitä. Keltakukkaiset maitiaiset näyttivät nurmelle sirotelluilta kultapisaroilta, ja koiranheinätupaskin ansaitsi korkean kasvunsa. Pian väisteltävää oli enemmän kuin leikattavaa, ja nurmikonleikkuu muuttunut suoraviivaisesta työntelystä kovin koukeroiseksi koreografiaksi.
Aikani kiemurreltuani aloin leikata osalle nurmikkoa ainoastaan kapeaa polkua. Kiinnitin polun pään pihanurmikon reunaan, sivuutin vaahteran loivalla kaarteella ja kerin polkunauhaa auki kohti onnenruusua. Toinen laita menosuuntaan, toinen takaisin tullessa, juuri parahultainen leveys kesäaskelille. Tuohon vielä Y-risteys ja sitten suunta kohti pihatietä, linjaus sopivasti nuuhkaisuetäisyydelle nilsinruususta.
Alkuvuosina polkuja reunusti tuuhean takkuinen heinikko, eikä polkutehtailuni saanut perheen varauksetonta hyväksyntää – noin lievästi ilmaistuna. Suljin kuitenkin tyynesti korvani epäilijöiden kuorolta ja työntelin leikkuria tyynesti pitkin omia reittejäni. Vuosi vuodelta polkuniityn heinänvihreä väistyi muiden värien tieltä. Maan pintaa peittyi niittyhumalan punaliilaan mattoon, korkeimmalla keikkuivat ruusuruohojen viehkeät nappikukinnot ja nurmiröllien hennot huiskut.
Yhä edelleen leikattavaa nurmikkoa on paljon. Lyhyttä nurmea suosivat niin pienet varpaat kuin jo nappulakenkiin sujahtaneet, eikä perennapenkkien tai marjapensaiden ympärillä kasvava heinäniitty ole millään muotoa käytännöllinen ratkaisu. Muualla kuitenkin kaartuilevat polut. Ja nykyään niitä pitkin haluavat kulkea kaikki.
—
Hortonomi Tuovi Mutasen Mullan lumo -puutarhablogi vie luomutilalle V-vyöhykkeelle.
