Jouko Alhainen havainnoi ja lukee luontoa ainutlaatuisella tavalla. Siipirikkoja kurkia hoitaessaan hän on oppinut paljon viisailta linnuilta.
Muistan hyvin jo edelliseltä kerralta saamani ohjeet, kun menen vierailulle Jouko Alhaisen, 67, luo Humppilaan. Ei päälle valkoista, keltaista tai punaista, sillä varsinkin punainen on kurjelle pelottava aggression väri. Täytyy liikehtiä rauhallisesti ja keskustella tavalliseen tapaan. Eikä saa tuijottaa pihamaalla astelevia kurkia suoraan ennen kuin siihen annetaan lupa.
Sen jälkeen, kun kurjet ovat tehneet vieraasta oman arvionsa ja todenneet, että tämä on vaaraton, on tilanne hallinnassa. Kookka, jolla on ikää 27 vuotta, ja Sähikäinen, jolla on ikävuosia 9, tarkkailevat kuitenkin koko ajan ympäristöä, vaikka puuhailevat näennäisesti kaikkea muuta. Jos vaikka korkealla taivaalla lentäisi kotka, huomaisivat ne sen helposti.
Kookka on ollut Joukon hoivissa poikasesta saakka. Alun perin lentokykyiseksi todettu poikanen löydettiin sorsanmetsästyskauden alussa siipirikkona Satakunnasta Puurijärven ja Isosuon kansallispuistosta. Sen vasen siipiluu oli mennyt poikki pysyvästi, joten kurjen lennot loppuivat heti alkuunsa.
Kaikkiaan Joukolla on ollut hoidokkeina puolensataa orpoa, siipirikkoa tai muuten vammautunutta kurkea 1980-luvun puolivälistä saakka, kuka pitemmän kuka lyhyemmän aikaa. Terveet poikaset hän on opettanut lentämään, kunnes ne ovat pystyneet liittymään vuoden parin päästä muiden kurkien mukaan.
”Harjoittelemme pihamaalla kuin kiitoradalla turvallisessa, avoimessa paikassa, otamme juoksuspurtteja ja liikutamme siipiä ja käsiä. Siitä lintu hoksaa sen sitten itse vaistonvaraisesti. Sillä on vietti pumpata siipilihaksia, ja kun juoksen ja lennän tarpeeksi hitaasti, se tekee sen perässä.”
Lue koko juttu painetusta maaliskuun 2019 Kodin Pellervosta. Tilaajana voit lukea koko lehden myös e-arkistossa www.pellervo-e-lehdet.fi.
