Kirjailija Paula Nivukosken esikoiskirja ammensi aiheensa lapsuudenmuistoista Isossakyrössä. Elokuussa ilmestyvään kirjaan hän sai puolestaan idean puimuria ajaessaan.
KUKA?
Paula Nivukoski, 35
Mitä tekee: Kirjoittaa kirjoja eli ihmettelee maailmaa ja järjestelee kirjaimista toisia maailmoja.
Asuu: Laihialla, perheeseen kuuluu lapset Elisa, 9 ja Eliel, 5
Mistä tunnetaan: Nopeasti piirretyt pilvet -romaanista sekä Sata kirjettä -projektista, jossa kirjoitti kirjeitä tuntemattomille suomalaisille.
Harva tietää: On lypsänyt lampaita islantilaisessa lumipyryssä, ja laukusta löytyy aina vähintään yksi kolmesta: saippuakuplia, ilmapalloja ja muistikirja.
On yö ja huoneessa on hämärää. Paula Nivukosken kuopus, Eliel ei suostu nukkumaan muualla kuin äitinsä sylissä. Niinpä Paula sylittää vauvaansa ja katselee elokuvia. Välillä ajatukset karkaavat muualle. Hän katsoo pientä nukkujaa ja ajattelee elämää ja sukupolvien ketjua. Nyt hän kahden lapsen, Elisan ja Elielin, äitinä jatkaa sitä. Keitä oli ennen meitä? Millaista elämää he elivät? Millaisia äitejä? Naisia? Hän on kuullut paljon suvun tarinoita, imenyt niitä itseensä pienestä saakka.
Mumma, eli hänen isänäitinsä Susanna Elisabeth kuoli, kun Paula oli vasta neljä ja puolivuotias. Silti hän muistaa Bettyksi kutsutun mumman lempeäksi, arvokkaaksi, toimeliaaksi ja rohkeaksi naiseksi, joka rakasti kukkia.
Yö yöltä Paula miettii, kunnes elokuvien katsominen saa jäädä. Hän ottaa tietokoneensa sylissä nukkuvan vauvansa ääreen. Hänelle on syntynyt halu kirjoittaa. Paula alkaa naputella Bettyn, 1896 syntyneen isovanhemman elämänkertaa.
Bettystä Liisaksi
Betty jäi yksin maatilalle kolmen lapsensa kanssa, kun hänen puolisonsa myi puolet karjasta ja lähti 1923 Amerikkaan saadakseen perheelleen leveämmän leivän.
Betty jäi odottamaan häntä, odottamaan kirjeitä, odottamaan parempaa elämää ja erityisesti taistelemaan elämän taisteluita. Usein perunat olivat loppua.
”Päivät olivat laihoja kuin kaksi kertaa keitetty velli.”
Puoliso oli kyllä ehdottanut, että koko perhe lähtisi yhdessä valtameren taakse, mutta Betty rakasti kotiaan ja juuriaan syvällä Isonkyrön Pernulan kylän mullassa. Lisäksi hänellä oli velvoite jatkaa tilaa Kyrönjoen rannassa ja pitää se elinvoimaisena.
Kauniina kesäpäivänä maisema kuvastui selkeänä joen pintaan. Keväällä se elämöi jäiden lähtiessä ryskyen. Joki oli Bettylle kuin ystävä, johon hän ei peilannut vain omaa kuvaansa vaan koko elämäänsä ja ihmisenä olemista. Vai oliko se sittenkin Paula, kirjoittaja, joka ajatteli niin joesta? Se symbolisoi romaanissa pysyvyyttä muuttuvassa maailmassa.
”Joki virtasi maiseman halki, virtasi viime kesänä, virtaisi seuraavana. Virtaisi vielä sadan vuoden päästäkin.”
Tarina lentää eteenpäin, sormet tanssivat näppäimillä ja teksti soljuu paperille. Paula kuvittelee Bettyn kamarin pöydän ääreen ikävöimään ja kirjoittamaan kirjettä puolisolleen. Betty kastaa kynän terän mustepulloon. Pian se alkaisi rapista paperia vasten. Mitä Betty kirjoittaa? Mitä hän ajattelee? Sitä Paula ei tiedä. Siksi Betty väistyy tekstissä taustalle, ja hänen paikkansa ottaa Liisa Koskiluhta, Paulan luoma fiktiivinen hahmo. Nyt kirjoittajalla on vain taivas rajana. Tarina on jo kauan odottanut Paulan sisäisessä maailmassa syntymistään. Se on kuin pitkälle kehittynyt raskaus ja nyt on tullut aika synnyttää. Jossain vaiheessa romaani saa nimekseen Nopeasti piirretyt pilvet.
“Kun vankeja Kun vankeja on kuljetettu Vaasan vankilaan, he ovat yöpyneet täällä. Kerrotaan myös Härmän häjyn, Rannanjärven, paenneen joskus talon ikkunasta.”
Lähellä luontoa
Lapsena Paula kirjoitti runoja ja voitti runoilija Matti Nummensalon nimeä kantaneen kilpailun. Paula eli lapsuuttaan sisarussarjansa nuorimmaisena, samassa talossa ja huoneissa kuin 1896 syntynyt Betty. Maatalon töistä tuli jo pienestä pitäen tuttuja. Eväitten kanssa mentiin pellolle. Tärkeää oli yhteenkuuluvuus maisemaan ja peltoon.
”Hukkakauroja olen ollut etsimässä heti, kun silmät ylsivät viljan tasolle. Olen istunut meistä varmasti eniten isän traktorikopissa työkalulaatikon kannen päällä nojaten sivuikkunaan. Opin ajamaan traktoria 14-vuotiaana ja puimuria vähän myöhemmin. Olen myös innokas luonnossa kulkija.”
Usein Paula käveli metsässä isänsä kanssa.
”Isän toinen korva on kuuro, joten metsäkävelymme olivat aika vähäpuheisia. Ei tarvittu sanoja. Isä saattoi viisasta jotakin erikoista oksankarahkaa. Kun tultiin takaisin kotipihaan, isä totesi, että meillä oli Paulan kanssa niin mukavaa. Ja niin olikin.”
Paula oli isän tyttö, niin kuin romaanin päähenkilö Koskiluhdan Liisakin.
”Olin kyllä molempien, myös äidin tyttö”, Paula tarkentaa.
Edelleenkin Paula on vanhempiensa apuna maatalon töissä Isossakyrössä niin paljon kuin ehtii. Mielellään hän hakeutuu nykyisinkin jokirantaan.
”Lapsena istuin paljon rantakivellä. Kesäisinä lauantai-iltoina vesi kantoi musiikin kauempaa Pukkilansaaresta, jossa tanssittiin lavatansseja. Korkeitten mäntyjen ja riippakoivujen oksat humisivat tuulessa. Haaveilin elämästä.”
Hänellä oli kolme toiveammattia: kirjailija, opettaja ja maanviljelijä. Oikeastaan ne kaikki ovat toteutuneet.
“Olen suorittanut viljelijän ammattitutkinnon, ja minulla on äidinkielen, kirjallisuuden ja filosofian opettajan pätevyys. Työskentelin kymmenen vuotta tuntiopettajana Vaasan yliopistossa.”
Paula kävelee lapsuuskotinsa puutarhassa. Hän muistelee, että kesäisin uitiin paljon ja talvisin jäälle laskettiin mäkeä. Isä aurasi pihan lumet isoksi kasaksi navetan ja talon väliin. Siitä sai hyvät vauhdit pitkälle. Paula sanoo kuvaavansa kirjassaan luonnon kautta ihmisyyttä.
”Ihminen näkee surullisena ja iloisena erilaisia asioita. Surullinen näkee puitten riiputtavan oksiaan ja iloinen huomaa heti auringon pilkahduksen pilvenraosta.”
Kirjailijana Paula kuitenkin luottaa lukijaan ja hänen mielikuvitukseensa.
”En halua selittää kaikkea. Lukija luo sen maailman osin itse.”
”Kattojen takana avautui yötaivas kuin tumma silkki. Sen poimussa hehkui muutama himmeä tähti.”
Uusi teos elokuussa
Romaania kirjoittaessaan Paulalla oli paljon todellisia tapahtumia juonen jänteiksi, muunneltaviksi ja muokattaviksi.
”Kaiken sen, mitä en tiennyt, sain kuvitella. Se olikin parasta. Välillä jotkut tilanteet syntyivät itsestään ja yllättivät minutkin.”
Elämä kohteli karummin Betty-mummaa kuin päähenkilöä Liisa Koskiluhtaa. Betty menetti vanhempansa jo varhain. Paula näyttää lapsuudenkotinsa seinällä olevaa valokuvaa, jossa Betty seisoo vakavana keskellä. Keuhkotauti vei 1900-luvun alussa isiä ja äitejä kesken kukkean elämän. Suuri suru Bettylle oli hänen poikansa kaatuminen sodassa.
”Muistokirjoituksessa puhuttiin hänen paljon rakastamistaan kotipelloista. ”
Paula asuu nykyisin Laihialla. Romaaniaan hän kirjoitti pääasiassa Santeri Alkion, Bettyn isän serkun, kotimuseossa. Välillä Paula naputteli teostaan vanhalla Remington-kirjoituskoneellaan.
”Santerin Remington on myös siellä, mutta se ei enää toimi. Kun tekstissä tuli kohta, josta en tahtonut päästä eteenpäin, vaihdoin tietokoneen Remingtoniin. Sen naputus rytmitti kirjoittamista ja auttoi haasteellisissa paikoissa. ”
Käsikirjoitus valmistui noin vuodessa. Sen jälkeen kirjailija hioi sitä vielä vuoden verran kustannustoimittajan kanssa. Teos ilmestyi helmikuussa 2019, ja jo viikon kuluttua siitä otettiin toinen painos.
Toinen teos, Mainingin alla julkaistaan aivan pian elokuussa. Paula alkoi hahmotella epäsäätyistä rakkaustarinaa, kun kustannustoimittaja työsti vielä hänen ensimmäistä teostaan.
”Idea syntyi välähdyksenomaisesti ajaessani leikkuupuimuria. Puimurissa istuessa edessä on avara pelto, lainehtiva laiho ja kaikkialla kypsän viljan tuoksu.”
”Se oli kuin oma, salainen leikkini. Kerran asettaessani sormet näppäimille tuli kuin suurena humauksena mieleeni iso juonenkäänne, jota en pystynytkään heti kirjoittamaan. Kohtaus hahmottui vuorosanoja myöten mieleeni, kun olin myöhemmin Vanhassa Raumassa. Sen kirjoittaminen tuntui luissa ja ytimissä.”
Apurahat ovat taanneet vapauden kirjoittaa. Eliel on päiväkodissa ja Elisa, 8, tokaluokkalainen.
”Kirjoitan yleensä Elisan koulussa olon aikana ja mielelläni paljon myös öisin. Kesäyöt ovat parasta aikaa.”
”Kun istuu puimurin ohjaamossa ja näkee edessään kypsän laihon, ajatuksille on paljon tilaa.”
Kohtaaminen kamarissa
Betty selvisi elämänsä vaikeista vaiheista, surusta ja menetyksistä. Välissä oli tosin monia jouluja perä jälkeen, jolloin kaivattua vierasta Amerikasta ei tullutkaan, vaikka tämä oli niin kirjeissä lupaillut.
”Serkkujeni kertoman mukaan monet kyyneleet on itketty joulupuuroihin.”
Elämänkokemuksensa myötä Bettystä kasvoi suvun matriarkka.
”Betty piti karjanhoitokursseja, kaveerasi opettajien kanssa, rakennutti uuden, ison ja komean navetan. Tilanpito oli mumman unelma, vaikka se oli myös hänen velvollisuutensa. Hän rakasti taidetta ja kannusti muitakin taideharrastuksiin. Hiljattain minulle lahjoitettiin taidekirja, jonka Betty oli antanut jollekulle lahjaksi 1940-luvulla.”
Betty eli yksin kymmenen vuotta, ennen kuin hän meni uusiin naimisiin. Paula on pohtinut kirjoittaessaan naisten sitkeyttä ja sitä, mistä se nousee.
”Sitkeys on osaksi pohjalaista periksi antamattomuutta, mutta se on myös rohkeutta toteuttaa omia unelmiaan ja luottaa itseensä. Sellainen juuri mummani oli”, Paula sanoo ja katsoo seinällä olevaa muotokuvaa Bettystä.
Tosielämässä Betty kohtasi vielä ensimmäisen puolisonsa.
”Hän tuli käymään vanhoilla päivillään ja ohjattiin Bettyn tyttären talon kamariin, jonne mumma meni häntä tapaamaan. Kukaan ei tiedä, mitä kamarissa tapahtui tai mitä siellä puhuttiin. Tuliaiskonjakit sukulaiset kaatoivat vaivihkaa kukkaruukkuun.”
Paula muistaa mummansa viimeiset elinpäivät.
”Piirsin hänelle kukkia. Mummalla oli itsellään pitkään yönkuningatar, joka kukki vain kerran vuodessa. Silloin hän kutsui ystävät koolle juhlaan. Hän osasi nähdä kauneuden elämän ohi kiitävissä hetkissä. Se on juuri sitä, mikä kannattelee tunkkaisina arkipäivinä.”
Asenne ratkaisee
Paula toteaa, että entisaikaan elämä maalla oli julkista. Käsitöitä tehdessä nähtiin heti, kenen ristipistot vetivät vinoon. Pellot ja viljelykset vertautuivat toisiinsa.
”Asenne kuitenkin ratkaisee. Kaikki riippuu siitä, mitä katsoo. Katsooko taivasta, joka on niin loputon ja pilviä, jotka ovat niin kauniita.”
Lapsuudenkotinsa pihamaalla Paula katselee ympärilleen.
”Kun kirja tuli valmiiksi, minusta tuntui kuin olisin ripustanut sieluni pyykkinarulle nähtäväksi. Olin kirjoittanut niin paljon itseäni siihen. Oli haikeata myös luopua romaanihenkilöistä, joista oli tullut niin läheisiä. Kun avaan kirjan, sieltähän ne heti ryöpsähtävät vastaan.”
”Olen tehnyt koko elämäni taustatyötä, kuunnellut tarinoita ja miettinyt. Luin kyllä Kustaa Vilkunan Vuotuisen ajantiedonkin. Kävin kehruukurssin Vaasassa. Ei minun tarvitse esitelmöidä lukijalle kehruusta tai kertoa rukin osista. Opin sen kaiken itseäni varten. Tärkeintä oli, että tunsin kehruun rytmin ja sen, miltä lanka sormissani tuntuu.”
Kirjoittamisessa Paulalle vaikeinta on se, kun ei kirjoita.
”Silloin etsin siihen koko ajan tilaisuutta. Unelmoin tänä kesänä pääseväni muutaman päivän matkalle autiolle saarelle. Rantakalliot ovat minulle mieluisia paikkoja. Taannoin makailin helteessä kalliolla ja kirjoitin marraskuusta. Teen joskus tuollaisia parin päivän kirjailijamatkoja. Vanha Rauma on minulle rakas paikka, vuokraan sieltä toisinaan saunakamarin. Olen vain yksin ja kirjoitan. Se on nautinto.”
Kirjailija ottaa käsiinsä Santeri Alkion vanhan matkalaukun, jossa kantaa Remingtoniaan. Kävelee pihasta tielle, pellon laitaan, halki kesäisen avaruuden. Katsoo eteenpäin, niin kauas kuin silmä kantaa.
Kursivoidut lainaukset Paula Nivukosken kirjasta Nopeasti piirretyt pilvet Otava 2019.
