Isokyröläinen Reijo Haapanen viettää mielellään aikaa verstaassaan. Siellä on nikkaroitu kymmenkunta keinutuolia, rakennettu puinen polkupyörä, mahapiironki, keinuhevonen – ja paljon muuta pientä ja suurta.
Usein aamuvarhaisella Reijo Haapanen, 77, astelee pihan yli verstaaseensa ja sytyttää kylmillä ilmoilla tulen kamiinaan. Parin tunnin kuluttua tila alkaa olla lämmin, joten yhdeksän aikoihin mies puuhailee jo täysillä. Reijo kenties etsii hyllystään tervaleppää, tammea tai kirsikkaa. Hänellä on varastossaan viittätoista eri puulajia. Tekijän tarpeiden pitää riittää. Reijo ahertaa iltapäivään saakka sen parissa, mitä kulloinkin on meneillään. Kolmen aikaan hän piipahtaa sisälle katsomaan televisiosta Isä Matteon tutkimukset ja palaa sen jälkeen vielä pariksi tunniksi nikkaroimaan.
Ei Reijo ole pikkupojasta asti puuta veistänyt, vaan löysi käsillä tekemisen vasta aikamiehenä remontoidessaan vaimonsa Anita Haapasen lapsuudenkotia uuteen kuosiin. Siinä hän sai olla isänsä ja appensa opissa. Sen näkeminen, mitä omin käsin sai aikaan, sytytti kipinän puutöihin. Sama asia kutkuttaa edelleen. Suuri osa oman kodin tyylihuonekalusteista on Reijon käsialaa. Edellisen sukupolven oppien lisäksi hänen taitonsa ovat karttuneet viime vuosikymmeninä puutyöpiirissä.
Sähköinsinööri teki leipätyönsä valtion palveluksessa, joten nikkaroiminen toi arkityölle mukavaa vastapainoa. Kuusi viimeistä työvuottaan Reijo oli osa-aikaeläkkeellä, jolloin hän rakenteli maanantait ja perjantait verstaassaan. Siellä on syntynyt tuoleja, pöytiä, kaappeja, könninkelloja, koriste-esineitä, piironkeja, kehtoja, neljät kangaspuut ja kymmenkunta keinutuolia. Muutamia tilaustöitäkin Reijo on tehnyt, mutta pääasiassa hän on rakennellut omaksi ja läheistensä iloksi.
Reijon verstas on kuin joka miehen unelma. Kaikenlaisia tarvikkeita täpötäynnä olevat hyllyt kiertävät seiniä; pikkunippeleille on omat laatikostonsa. Jakoavaimet, poranterät ja puristimet ovat hyvässä järjestyksessä omilla paikoillaan. Työvälineitä Reijo haki aikoinaan laukkukaupalla myös Tallinnasta.
Verstas vaikuttaa hallitulta kaaokselta, sillä Reijo tietää tarkalleen, mitä missäkin on. Lattian täyttävät erilaiset koneet, joista monet ovat nikkarin itsensä rakentamia. Reijo avaa laatikon ja esittelee kymmeniä yläjyrsimen teriä. Niillä tehdään kruusookset, koristukset, vaikka keinutuolin selkänojaan tai könninkelloon.
Pähkinästä ja koivusta, erikokoisista ja -värisistä puunpaloista Reijo on nikkaroinut veikeän leikkuulaudan.
Mumman keinutuoli
Keinutuoleja Reijo on valmistanut pääasiassa koivusta.
”Koivu on puu parhaasta päästä. Sitä on hyvä sorvata, koska se on niin kovaa. Aluksi tarvitaan tuppeen sahattua, kaksi ja puolituumaista koivulankkua. Siitä se lähtee.”
Pian Reijo alkaa malliksi sorvata keinutuolin tukipuuta. Aivan identtisiä tukipuista ei saa koskaan, mutta sitä ei kukaan helposti huomaa. Varsinkaan, kun tekijä ei asiasta kerro.”
Ensimmäinen pieni keinutuoli syntyi tyttärentyttärelle ja seuraava pojanpojalle. Sittemmin Reijo teki puolisonsa pyynnöstä tämän suvussaan olleen, malliltaan 1840-luvun keinutuolin. Huonekaluun liittyy tarina 1896 syntyneestä Anitan paapan äidistä, Sanna Tuomisesta, joka tuolissa keinutellessaan poltteli piippua. Mumma oli kärsinyt vaihdevuosivaivoista ja kävellyt Vähästäkyröstä Vöyrille lääkäriin, joka oli neuvonut kuumiin aaltoihin lääkkeeksi tupakkaa.
Nyt tuo klassikkohuonekalu on paraatipaikalla Haapasten olohuoneessa. Jousen turvaama keinunta antaa tasaisen liikkeen, eikä tuoli myöskään käänny liian syvään. Jousia Reijo haki aikanaan rautakaupasta, nyt niitäkin saa netistä. Tämä keinutuoli on ainut nähtävillä oleva Reijon valmistama, kaikki muut ovat menneet jakoon. Uusimman keinutuolinsa Reijo on tehnyt vajaa vuosi sitten perhetuttavalle Vähäänkyröön.
Laatikostoissa pienet työvälineet on jaoteltu omiin lootiinsa. Ruskeansävyisen laatikoston Reijo Haapanen sai lahjoituksena lopetetusta kaupasta.
Ei rakettitiedettä
Yhden aikuisten keinutuolin tekemiseen Reijo sanoo aikaa suttaantuvan pari viikkoa. Joskus, kun hän näkee jonkin hienon mallin, hän valokuvaa sen ja alkaa työstää kalustetta kuvan mukaan. Toisinaan hän piirtää suunnitelman pahvinpalaselle – tai se on vain kuvana mielessä.
”Ison keinutuolin anturat tehtiin ennen aina kahdesta palasta, kuusesta ja koivusta, ja liitettiin keskeltä yhteen. Siten säästettiin materiaalia, vaneria ei ollut vielä saatavilla.”
Isojen keinutuolien osat liitetään täkkipulteilla toisiinsa. Reijo kiiruhtaa puolijuoksua laatikostonsa äärelle ja esittelee täkkipulttiosastonsa. Lasten keinutuolien osat taas liimataan yhteen. Suunnittelua, mittaamista, sahaamista, höyläämistä, sorvaamista, liimaamista, ruuvaamista, naputtelua, sihtaamista – tunnista ja päivästä toiseen. Puuhassa kärsivällisyys auttaa. Reijon mukaan keinutuolin tekeminen ei ole kuitenkaan mitään rakettitiedettä. Se on yksinkertaista, kunhan asian vain osaa.
”Sitä sanotaan, että puu taipuu mestarin kädessä.”
Yhteen keinutuoliin menee paljon puuta. Reijo kaataa itse metsästä nikkarointitarpeensa. Kuivatut puut sahataan, mutta nykyisin hankaluutena on kyläsahurien löytäminen. Niitä ei ole enää joka oksalla.
Reijo silmäilee äsken sorvaamaansa tukipuuta. Joskus käy niin, että työstettävästä tulee susi. Silloin hän avaa kamiinan luukun ja heittää pilalle menneen tekeleen tuleen. Hän ei jää asiaa kauaksi murehtimaan, vaan alkaa tehdä heti uutta tilalle. Pintakäsittelyä Reijo ei valmistamilleen huonekaluille tee, vaan jättää sen toisten tehtäväksi.
Taannoin Reijo sanoi puutyöpiirinsä ohjaajalle, että haluaisi tehdä jotakin haasteellisempaa. Ohjaaja ehdotti mahapiirongin tekoa. Siinä kului yksi talvikausi. Mahapiironkeja on nyt olohuoneessa kaksi.
Reijo Haapanen keittiön pöydän ääressä, jossa hänellä on oma paikka veistämänsä mutkan kohdalla.
Puusepän vala
Työn tuoksinassa on sattunut erilaisia tapaturmia. Varsinainen puusepän vala tuli tehtyä jo vuosikymmeniä sitten, kun silloisessa naapurissa valmisteltiin häitä. Naapuri pyysi Reijoa höyläämään vielä muutaman listan kuistiin.
”Höyläsinhän minä. Lista kaatui tasohöylän päälle. Oikeasta etusormesta lähti kolmen millin viipaleina siivut ensimmäiseen niveleen asti. Peukalostakin lähti pieni pala.”
Reijo on nopea liikkeissään, vaimonsa mukaan hätäinen.
Kesäisin, jos nikkari huomaa jonkin asian puuttuvan, hän hyppää Jupiterinsa, vuosimallia 1967, selkään ja huristelee mopollaan asioille. Mopo on hänellä juuri kesäisiä huviajeluja varten. On Reijo käynyt kaupassa puusta valmistamallaan, viisivaihteisella pyörälläkin. Autoa hän ei ole vielä rakentanut mutta poikansa kanssa kaksi asuntovaunua.
Jos jotakin tärkeää puuttuu, Reijo Haapanen noutaa hakemaan sitä Isonkyrön keskustasta, vaikka itse valmistamallaan viisivaihteisella pyörällä.
Isältä perittyä
Iltapuolella, kun Reijo hipsii sisään, hän saattaa leikata leipää pähkinäpuusta ja koivusta nikkaroimallaan leikkuulaudalla. Jos ehtoo on lämmin, hän nauttii iltapalan Anitan kanssa rantamajassa pöydän ääressä, jonka hän on rakentanut kuudestatoista eri puulajista.
Kädentaidot ovat periytyneet. Kodin seinällä on soma puinen käsilaukku, jonka Reijon isä Arvi Haapanen veisti nuorikolleen Annille sodassa puhdetyönä. Anni oli ihmetellyt, miksi mies pyytää lähettämään kangasta. Sillä Arvi vuorasi käsilaukun sisältä. Napsahtava lukko, sievät pienet saranat ja lakattu pinta tekevät puisesta laukusta juhlavan.
Puhdetyöt liittyvät Reijon ja Anitan seurusteluunkin. Anita näki Reijon kotona pienen puisen karhun ja soman rasian ja totesi, että hänen isänsä on sodassa tehnyt samanlaiset. Pian totuus paljastui: Anitan isä Aarne Lehto oli vaihtanut esineet tupakilla Arvilta.
Samanlaiset kolme rasiaa Reijo valmisti vuosikymmeniä myöhemmin Anitalle ja lastenlapsille. ”Vaikka minulla on kaikki kätevät koneet käytettävissäni, en isäni kädenjälkeen yltänyt.”
