Painan kodin ulko-oven kiinni, nakkaan repun selkään ja kameran jalustoineen olalle. Kelmeä kuu loistaa ohuen pilviharson läpi ja valaisee maisemaa. Kulku lumista metsätietä pitkin on helppoa. Eletään sydäntalvea, mutta useamman päivän lauha jakso on pudottanut lumet puista ja maisema näyttää paljon keväisemmältä.
Matka jatkuu välillä pysähdellen ja kuulostellen. Useimmat pöllöt aloittavat soitimen heti auringonlaskun jälkeen ja ovat aktiivisimmillaan iltayöstä, tyyninä ja lauhoina ilmoina. Tuulessa ja sateessa koiraat eivät vaivaudu huhuilemaan, koska äänet eivät kanna kovin pitkälle. Soidinkausi kestää normaalisti helmikuun puolivälistä huhtikuun alkupuolelle.
Lähestyn pientä hakkuuaukiota, kun edestäpäin kantautuu kumea puuskutus ”huh-huh-huh-huh…” Lapinpöllö, ja aika lähellä! Tiirailen oksien lomasta, josko onnistuisin näkemään koiraan edes vilaukselta. Ja siellähän se, kuin tarjottimella, korkean kelon oksalla ja täysikuu taustanaan.
Sommittelen näkymän kohdilleen ja otan muutaman kuvan, minkä jälkeen poistun paikalta, sillä en halua häiritä pöllökoirasta yhtään enempää. Sen verran komea on sulho kuitenkin ääneltään, että luulisi morsiamen löytyvän.
