Muistan nähneeni lapsena hedelmäpuita vain kesän matkoilla. Kai niitä kasvoi Itä-Suomessakin, mutta minun muistoissani omenapuut olivat eksoottisen eteläisiä tai kuin suoraan satumaailmasta. Että joku saattoi kävellä pihalleen, ojentaa kätensä ja poimia puusta omenan. Tai keittää omenankukista teetä. Hänen täytyi olla prinsessa.
Kun kesän ja vanhempieni loman alettua matkasimme eteläiseen Suomeen, olivat omenapuut jo kukintansa kukkineet. Sadat pikkuruiset, vaaleanvihreät hedelmänalut piilottelivat kuitenkin lehtien suojassa kuin kaikkein pienimmät koristepallot joulukuusessa. Vanhojen puiden vankat oksat haaroittuivat alhaalta saakka, ja ryhmyinen runko antoi hyvän käden- ja jalansijan. Pehmeä lehvästö taipui vihreäksi majaksi, mutkittelevat oksat selkänojaksi.
Mummolan pihan ystävälliset omenapuut toivottivat minut tervetulleeksi kesään ja puutarhaan vuosi toisensa jälkeen. Ainakin lapsen silmissä puut säilyivät muuttumattomina, turvallisen tukevasti maassa seisoen, ikuisesti latvustaan jykevän runkonsa päällä kannatellen. Omenoiden kypsymistä en koskaan nähnyt. Saatoin silti kuvitella, kuinka kesä kasvatti sormenpään kokoiset raakileet pulskeiksi ja punaviiruisiksi hedelmiksi.
V-vyöhykkeellä omenapuiden menestyminen ei ole itsestään selvää. Niiden kasvattaminen vaatii lujaa tulevaisuudenuskoa ja luottavaista optimismia. Osa istuttamistani puista on pärjännyt, osa menehtynyt. Jonkin omenia olemme saaneet syödä kyllästymiseen saakka, toinen on uupunut jo ennen parasta satoikäänsä.
Vaikka itse kasvatetut puut ovat tärkeitä, on puutarhani rakkain omenapuu istutettu jo kauan ennen syntymääni. Sen istutti Hilda Heikintytär tullessaan taloon emännäksi. Prinsessan elämää hän ei taatusti viettänyt, mutta uskoa tulevaisuuteen hänellä oli. Niinpä hän perusti talon eteläpuolelle omenatarhan.
Hildan istuttamat puut vaurioituivat pahoin 1940-luvun pakkastalvina, ja yhtä lukuun ottamatta ne kaadettiin muutaman vuoden kuluttua. Tuo satavuotias puu on nyt puutarhamme keskipiste. Siihen nojaudun, sen runkoa silittelen ja sen oksien alle pystytän keinuni. Kukkiessaan se muistuttaa maahan laskeutunutta suurta poutapilveä, talvella se tarjoaa suojaa tirskuttaville linnuille.
Omenapuussa yhdistyvät suloisesti huvi ja hyöty. Esteetikko sisälläni hurmaantuu kevään pullistuvista silmuista, nurmelle varisevista valkeista terälehdistä ja kypsien hedelmien ympärillä viipyilevästä makeasta tuoksusta. Hyötytarhurina taas leikkaan ja karsin, taivutan ja harvennan, keitän, viipaloin, säilön ja suojaan. Ja nautin hämäränä syysiltana mukillisen lämmintä omenamehua uusinta lajikeluetteloa selaillessani.
Kesällä istutan taas yhden puun lisää. Ehkäpä sadan vuoden päästä joku nojaa selkäänsä sen runkoa vasten.
