Marjatinki täyteen

Puolukoiden punertuminen tiesi takavuosina töitä koululaisille. Lasten piti omalla ajallaan poimia koululle marjoja, joista keittäjä valmisti talven mittaan esimerkiksi marjapuuroa. Vieläkö perinne elää?

Kaksi tai kolme litraa puhdistettua puolukkaa. Sen verran piti 1940-luvun koululaisen tuoda kouluun joka syksy. Vastaan ei ollut pullikoimista, sillä asiasta säädettiin laissa: Kansakoulun oppilas on velvollinen koulun työajan ulkopuolella tekemään kohtuulliseksi katsottavan määrän työtä elintarvikkeiden kasvattamiseksi ja keräämiseksi koulukeittolaa varten.

Hotelli- ja ravintolamuseon amanuenssi Tiina Kiiskinen kertoo, että koululle kelpasivat myös perunat, jauhot ja liha. Kouluruokailu oli 80 vuotta sitten vasta muotoutumassa, muistuttaa opetusneuvos Marjaana Manninen Opetushallituksesta.

”Kouluruoka ei ollut sellainen ateria kuin nykyään, vaan oppilaille tarjottiin aika yksinkertaisia ruokia: vellejä, puuroja ja keittoja. Niitä täydennettiin kotoa tuodulla maidolla ja leivällä. Marjoja tuomalla saatiin vielä rikastettua ruokalistaa.”

Asiassa oli myös pedagoginen puoli. ”Työkasvatus ja osallistaminen on aina ollut osa koulun tehtävää.”

Nyt elämme kovin erilaisessa maailmassa. Annetaanko enää poimintaläksyjä?

Talkootyö näkyväksi

Hotelli- ja ravintolamuseon tietojen mukaan puolukoiden vieminen kouluun väheni 1960-luvulla, jolloin ruokalistat alettiin määritellä tarkemmin. Vuodesta 1967 alkaen kouluaterian piti kattaa jo kolmannes päivittäisestä energiantarpeesta – aivan kuten nykyään. Oppilaiden marjastusperinne jatkui silti elinvoimaisena vielä pitkään, etenkin maaseutumaisilla alueilla ja pienissä kouluissa. Marjaana Manninen arvioi, että hiipuminen alkoi 1970- ja 1980-luvuilla.

Nykyään marjojen poimituttaminen on harvinaista. Manninen huomauttaa, ettei kyse ole enää pakkotyöstä vaan yhteisölliseen oppimiseen kietoutuvista kotitehtävistä. Lapsia ja nuoria voidaan viedä marjametsään myös kouluajalla.

”On oppilaille tärkeä kasvatuksellinen viesti, että heidän roolinsa on tärkeä ateriakokonaisuuden täydentämisessä. He voivat vaikka saada jonkin ylimääräisen jälkiruuan, johon perusrahoitus ei riitä. Näin talkootyön merkitys tulee näkyväksi.”

”Ei ole keittiötä, jonne viedä marjoja, koska ruoka valmistetaan keskuskeittiössä.”

Kuusamolaisen Nilon yhtenäisen peruskoulun rehtori Katri Koskenkorva muistaa yläasteikäisenä itsekin lahjoittaneensa keräämiään mustikoita tai puolukoita koululle. Saalista ei tosin viety keittiölle vaan kotitalousopettajalle, jonka johdolla marjat hyödynnettiin opiskelussa. ”Kun kaikki toivat litran, olihan se iso määrä."

Vielä 2000-luvun alussa Kuusamossa osa koululaisista saattoi saada marjanpoimintaläksyjä, mutta moista käytäntöä ei ainakaan Nilon koulussa ole ollut enää vuosiin, Koskenkorva tietää. ”Ei ole keittiötä, jonne viedä marjoja, koska ruoka valmistetaan keskuskeittiössä. Se on varmasti yksi syy, joka on vaikuttanut perinteen loppumiseen.”

Armoton ratkaisu

Takavuosina opettajat saattoivat yhdistää marjanpoimintaan pedagogiikkaa, jota ei enää katsottaisi hyvällä. Pientä maaseutukoulua käyneestä Kirsi-Mariasta, 65, tuntuu vieläkin pahalta muistella, miten kansakoulun opettaja suhtautui marjastusvelvollisuutensa laiminlyöneisiin oppilaisiin.

”Opettaja ei antanut hilloa niille, jotka eivät olleet tuoneet marjoja.”

Neljännen luokan syksyllä keittäjä tarjoili veripaltun kyytipojaksi hilloa, jota oli keittänyt lasten poimimista puolukoista. ”Opettaja ei antanut hilloa niille, jotka eivät olleet tuoneet marjoja. Hän sanoi, että kun sinä et ole marjoja tuonut, sinä et tätä saa.”

Kirsi-Maria tiesi, miten kuivaa syötävää pellillä paistettu palttu on ilman lisuketta. Hänen mielestään opettaja oli lapsia kohtaan liian kova, sillä kaikkien vanhemmat eivät tukeneet jälkikasvuaan marjastusläksyn tekemisessä. ”Itse olisin antanut hilloa kaikille.”

Marjametsään meneminen vapaa-ajalla tuntui Kirsi-Mariasta ihan mukavalta ja opettavaiselta. Seitsenlapsisessa perheessä sisarukset kävivät noukkimassa puolukkansa yhdessä. Tuntui kutkuttavalta ajatella, mitä herkkuja koulun keittäjä niistä loihtisi.

Poimintapakko ei sammuttanut hänen marjastusintoaan. Omia lapsiaankin Kirsi-Maria aina tsemppasi marjanpoimintaläksyissä. ”Murrosiässä he nurisivat, mutta itse kuitenkin marjansa keräsivät. Minä käyn vieläkin marjassa ja nautin siitä. Puolukkahilloa on meillä melkein aina pöydässä!”

Porukalla poimimaan

Susanna, 49, muistaa, että opettaja piti kirjaa kouluun tuoduista marjoista. Hän epäilee vahvasti, etteivät kaikki hankkineet saaliitaan itse. ”Osa mietti keinot, millä äidin tai isän saisi keräämään.”

Kuuliaiselle Susannalle ja hänen siskolleen poimintavelvoite ei tuottanut vaikeuksia. ”Tykkäsin olla metsässä. Menimme sinne porukalla äidin ja isän kanssa.”

”Kanaviillokki ja mustaherukkahilloke – se oli meidän luokan lempiruokaa!”

Koulun keittäjä valmisti oppilaiden puolukoista ja viinimarjoista ainakin hilloa. Muistot saavat yhä veden herahtamaan kielelle. ”Kanaviillokki ja mustaherukkahilloke – se oli meidän luokan lempiruokaa!”

Susanna kertoo, että oppilailta pyydettiin marjoja vielä hänen parikymppisen tyttärensä kouluaikana. Sittemmin perinne vaikuttaa jääneen unholaan. Se on Susannan mielestä sääli, sillä oppilaiden vastuuttaminen sopisi myös nykypäivään.

”Käytäntö toisi perheitä yhteen ja opettaisi kulkemaan metsässä, kun perheet lähtisivät yhdessä poimimaan. Se myös opettaisi vaivannäköä ja sen, mistä ruoka tulee.”

Piirakkaa talvella

Opetushallituksen Manninen kertoo, että yhteisten marjastusretkien lisäksi joidenkin koulujen nykykäytäntöihin saattaa kuulua viinimarjojen kasvattaminen. Koska pienet marjamäärät eivät riitä isojen keskuskeittiöiden tarpeisiin, yhteinen saalis voi päätyä vaikka kotitaloustunnille.

Juuri tällaisia muistoja on Kannonkosken koulua käyvällä Jonnalla, 15. ”Seiskaluokalla kävimme kotitaloustunnilla keräämässä mustikoita, joista teimme talvella piirakkaa. Se oli oikein mukavaa puuhaa, ja tuli sellainen kiitollinen olo, kun tiesi että marjat ovat läheltä.”

Jonna on kuullut, että osa luokista on poiminut kouluajalla marjoja myös koulun keittiölle. Hän ei panisi pahakseen, vaikka myös omalla ajalla marjastamisen perinne elpyisi.

”Olisi todella mahtavaa, jos koulussa olisi piirakkaa tai soppaa, jonka valmistamisessa me oppilaat olemme olleet osallisina.”