Kaktukset pärjäävät sitä paremmin, mitä vähemmän niitä hoidetaan. Komea kukinta palkitsee kasvattajan.
Monisukuiset kaktukset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Aavikon asukit ovat piikkisiä, pilari- ja pallomaisia, paksuun runkoonsa vettä varastoivia, kun taas sademetsien piikittömät lehti- ja korallikaktukset lojuvat puiden rungoilla.
Aavikkokaktusten tärkeimpiä tuntomerkkejä ovat varsissa pystyriveinä sijaitsevat surkastuneet sivuoksat, areolit, joista kasvaa piikkitupsuja, pitkiä okaita tai untuvaisia haivenia. Kustakin areolista puhkeaa vain kerran yksi kukka.
Lehtikaktukset kasvattavat puutuneen tyvivarren. Kasvin lehdet ovat oikeastaan lehtimäisiä varsia, joiden päihin kukat muodostuvat.
Aavikkokaktukset pitävät valosta, lehtikaktukset viihtyvät varjossa. Paahdetta sietäville lajeille sopii sisätiloissa eteläikkuna, muille riittää itäinen ilmansuunta.
Pohjoisikkunalla kaivataan keinovaloa, ilman sitä on turha haaveilla kaktustarhasta. Vähässä valossa aavikkokaktus venyy, ei kuki, kituu ja kuolee.
Aavikolta
Kuumaa ja kuivuutta sietävät aavikkokaktukset ovat kotoisin Yhdysvaltain lounaisosista sekä Meksikosta ja Etelä-Amerikan länsi- ja eteläosista. Versot, piikit, rungon särmät ja kukkien muodot vaihtelevat.
Pyöreitä, pallomaisia ovat muiden muassa siili- (Ecinocactus), pallo- (Echinopsis), syylä- (Mammillaria), kuula- (Parodia) ja pyörökaktukset (Rebutia).
Pylväsmäisiä lajeja edustavat pylväskaktukset (Cereus) ja hopeapylväät (Cleistocactus). Myös syylä- ja pallokaktukset voivat vanhemmiten muotoutua pylväsmäisiksi. Piiri- eli kierrekaktukset (Echinocereus) kasvattavat matalan tolpan tai tanakan varren, jossa piikkirivit ovat kierteiset.
Tyypilliset
Aavikon tyypillisimpiä lienevät opuntiakaktukset (Opuntia), lajeja on kymmenittäin. Esimerkiksi jänönopuntialla (O. microdasys) on hauskat jänön korvia muistuttavat varret.
Käärme- (Aporocactus flagelliformis), aurinko- (Disocactus speciosus) ja liskokaktus (Pfeiffera mataralensis) ovat erikoisia, sillä niillä kaikilla on riippuvat pitkät varret.
Kaktuksia voidaan varttaa keskenään. Tunnetuimpia ovat mansikkapallero- (Gymnocalycium michanovichii) ja banaanikaktus (Echinopsis chamaecerus ‘Aureus’). Näissä yhteyttävän vihreän kasvin päähän on vartettu punainen tai keltainen lehtivihreätön kaktus, joka ei voi kasvaa yksinään.
Kastelu
Aavikkokaktusten kastelu on tarkkaa. Sukkulentti- eli mehikasvi vaatii mullan kuivahtamista kastelujen välillä. Kesällä vettä annetaan reippaasti kerralla, syksyllä annoksia pienennetään ja loka–helmikuussa tarjotaan vain tilkka silloin tällöin. Kevään koittaessa kastelua vähitellen lisätään.
Talvi on kaktuksen lepoaikaa. Silloin kasvi kaipaa vedotonta, noin +10-asteista paikkaa. Kesällä kaikki kaktukset viihtyvät ulkona: yö- ja päivälämpötilojen erot sekä valo ovat vain hyväksi.
Kukinta
Aavikkokaktusten kukat ovat yleensä isoja ja värikkäitä. Päivälajit avaavat kukkansa vain täydessä paisteessa, yökukkijat puolestaan tuoksuvat voimakkaasti.
Monet lajit kukkivat vain yhden yön tai päivän pari. Esimerkiksi vanhanpojan eli raspipallokaktuksen (Echinopsis eyriesii) suppilomaiset, valkoiset tai vaaleanpunaiset kukat yleensä aukeavat illalla ja kestävät vuorokauden. Koti-ikkunalla kukinta alkaa kevättalven auringon myötä huhtikuun alussa ja jatkuu sydänkesään.
Hankalien lajien kukittaminen vaatii usein talvista lisävaloa.
Tropiikista
Brasilian sademetsistä kotoisin olevat talvikaktukset (Schlumbergera x buckley) ilahduttavat runsaalla kukinnallaan vuoden pimeimpään aikaan. Kukkien väri vaihtelee punaisesta keltaiseen ja valkoiseen. Näitä kutsutaan myös marraskuun- ja joulukaktuksiksi.
Samannäköisiä lehtikaktuksia ovat keväällä kukkivat oranssi pääsiäiskaktus (Hatiora gaertneri), vaaleanpunainen helluntaikaktus (H. rosea) ja edellisten risteytys, monien värien kevätkaktus (H. x graeseri).
Kukkiakseen lyhyenpäivänkasvit saavat olla elo–syyskuulta lähtien lepotilassa ja niille järjestetään 4–6 viikon ajaksi vähintään 13 tunnin pimeä jakso. Lämpötilan tulisi olla alle +20 astetta. Valomäärästä riippumatta kukinta onnistuu, kun kasvia pidetään 4–6 viikkoa +10–15 asteen lämpötilassa.
Lepokausi
Ulkona kesänsä viettäneet lehtikaktukset nostetaan sisälle, mutta ei kaikenaikaiseen valaistukseen, ettei nuppujen kehitys vaarannu. Kasvukaudella annetaan säännöllisesti vettä ja lannoitetta. Kukinnan jälkeen kastelua vähennetään; kaktus saa mennä toiseen lyhyeen lepokauteen, joka päättyy maalis–huhtikuussa.
Pitkäversoinen tulipunainen hovipoika (Disocactus ‘Ackermanii’) ja vaaleanpunainen hovineito (D. phyllanthoides) muistuttavat lehtikaktuksia. Ne saavat suuret kukat kevättalvella levon jälkeen (+10–15 astetta). Hyvinvoivassa kasvissa voi olla kymmenittäin avoimia kukkia.
Kaikki kukkineet versot poistetaan, vain kolme, neljä uutta versoa jätetään, ja kasvi istutetaan uuteen multaan.
Kuningatar
Köynnöstelevä yönkuningatar (Selenicereus grandiflorus) on ehdoton valtiatar. Kasvi on kotoisin Karibialta ja Väli-Amerikasta. Sormenpaksuisista, särmikkäistä ja piikkisistä varsista kasvaa ilmajuuria.
Kermanväriset 20–30-senttiset kukat ovat auki vain yhden yön. Tuoksu on voimakkaan vaniljainen tai valkonarsissinen. Kukinta ajoittuu kesä–heinäkuulle.
Yönprinsessa (S. pteranthus) muistuttaa yönkuningatarta, mutta sen kukat ovat tuoksuttomat. Myös tuoksulehtikaktusta (Epihpyllum oxypetalum) kutsutaan usein yönkuningattareksi, sillä senkin isot, vaaleat ja tuoksuvat kukat aukeavat yöllä.
Korallikirjo
Korallikaktukset (Rhipsalis) on monimuotoinen kasvisuku: on pystyjä korallimaisia, riippuvia liereitä, piiskamaisia, särmikkäitä ja jopa leveän lehtimäisiä versoja. Kaikki lajit ovat epifyyttejä eli kasvavat toisen kasvin rungolla.
Talvella tai varhain keväällä korallikaktukseen saattaa ilmestyä pieniä valkoisia tai kellertäviä kukkia. Joihinkin lajeihin kehittyy läpikuultavia valkoisia tai punaisia pikkuruisia hedelmiä.
Korallikaktukset pitävät happamasta, koko kasvukauden kosteana pysyvästä mullasta. Talvella multa saa kevyesti kuivahtaa. Valovaatimus määräytyy lajin mukaan.
LEENA NURMI, teksti ja kuvat
