Kuvataiteilija virkkaa kotikylänsä väkeä luonnollisen kokoisiksi veistoksiksi.
Idea leimahti juuri paluumuuttamassa olleen Liisa Hietasen mieleen Kyröskosken torilla: Näitä kyläläisiähän minun kuuluu virkata!
Liisa on kasvanut Hämeenkyrössä. Taideopinnot tempaisivat hänet kahdeksitoista vuodeksi Tampereelle ja Lahteen. Kuusi vuotta sitten hän muutti takaisin yhdessä saksalaisen aviomiehensä kanssa.
”Tuntui kuin olisin tullut uudelle paikkakunnalle ja uusien ihmisten keskelle, vaikka samat vanhat talot reunustivat yhä kylänraittia. Muotokuvien virkkaaminen on ollut minulle keino juurtua osaksi kyläyhteisöä.”
Aivan ensimmäinen ihmisenkokoinen virkkuuveistos syntyi kahdeksan vuotta sitten. Silloin Liisa virkkasi Pirkon, vanhanajan kansankoulun opettajan karttakeppi kädessä.
”Esikuvana oli ekaluokan opettajani, ankara ja etäinen hahmo, joka piti meidät kurissa ja nuhteessa. Enää opettajilla ei ole samanlaista asemaa, minkä vuoksi Pirkko seisoo näyttelyissä aina nurkassa.”
Virkkuukoukku osoittautui mainioksi työvälineeksi, joten Liisa jatkoi.
”Minulle virkkaus on kuin veistoa, yksi tekniikka muiden joukossa. Teosta voi synnyttää silmukka silmukalta jatkuvasti muotoa tarkkaillen. Monet kysyvät, olenko valinnut langan ja virkkaamisen siksi, että olen nainen. Tosiasiassa en ole harrastanut lankapohjaisia käsitöitä ennen kuin ideoin Pirkon. Silloinkin tekniikkavalinta liittyi opettajahahmon säntilliseen luonteeseen ja omiin lapsuudenkokemuksiini.”
Lankavalinnoissa tärkein kriteeri on ollut oikea väri.
”Värejä on mahdollista myös sekoittaa virkkaamalla montaa lankaa samaan aikaan. Käytän pääasiassa villasekoitelankoja, koska ne muokkautuvat hyvin. Mieluiten valitsen lankoja, joiden alkuperää pystyn jotenkin selvittämään.”
Virkkaamalla Liisa sanoo haluavansa myös kyseenalaistaa nopeuden ja tehokkuuden vaatimuksia.
”Asioita voi tehdä hitaammin ja pehmeämmin, ilman jatkuvia suorituspaineita. Silti tulosta tulee. Se rauhoittaa.”
Ensimmäisen kyläläisensä Liisa Hietanen virkkasi salavihkaa. Nykyään hän kutsuu mallikokelaan ensin kahville.
Oman kylän väen tallentamisessa kyse ei ole tilaustöistä, vaan virkkuuveistosten kohteet niin sanotusti kävelevät vastaan.
”Kaikki lähtee intuitiosta. Tulee sellainen olo, että tämä mielenkiintoisen näköinen ihminen saattaisi olla seuraava mallini. Ehkä tunnistan hänessä jotakin tuttua, mikä tekee lähestymisestä helpompaa.”
Taideteoksen tekeminen alkaa tutustumisesta, juodaan yhdessä kahvit ja rupatellaan. Tosin ensimmäisen Kyläläiset-projektin mallin taiteilija tunnustaa virkanneensa vähän varkain, lupaa kysymättä. Näköisteoksessa on siniruutuiseen flanellipaitaan, villakangashousuihin ja kumisaappaisiin sonnustautunut Matti, jonka toisessa kädessä on muovipussillinen appelsiineja ja toisessa kädessä musta kauppakassi.
Seuraavaksi malliksi Liisa pyysi oman veljensä Veli-Pekka Hietasen. Ennen virkkuukoukkuun tarttumista hän valokuvasi veljensä joka kantilta sekä mittasi pituuden, hartialeveyden ja rinnanympäryksen.
Luonnollisen kokoisen ihmishahmon tekeminen vaatii taidon lisäksi kärsivällisyyttä ja aikaa.
”Yhteen teokseen menee neljästä viiteen kuukautta. Työrupeamista tulee toisinaan pitkiä. Veljeä virkkasin kahdeksan tuntia päivässä, mistä selkä vähän vihoitteli.”
Liisan mukaan tekninen osaaminen on kehittynyt projektin edetessä. Rutiinilla virkkuuveistoksia ei kuitenkaan synny, koska jokainen hahmo on ainutlaatuinen ja edellisestä teoksesta on saattanut kulua jo tovi.
Muru valmistumassa.
Tällä hetkellä työhuoneella on valmistumassa neljäs hahmo Raija ja hänen mittelspitz-rotuinen koiransa Muru. Taiteilija tapaa malliaan työn eri vaiheissa, sillä varsinkin kasvot ja kädet pitää nähdä luonnossa.
”Kasvoja muotoillessani pyydän mallin muutaman kerran lounaalle, jotta saan katsella häntä rauhassa ilman, että se tuntuu kiusalliselta. Sitten hion teosta niin kauan, että oikea ilme, piirteet ja persoona tulevat esiin.”
Neulepinnan alle Liisa hitsaa harjateräsrungon tamperelaisessa metallityöpajassa. Kuumennusliekillä hän taivuttaa ryhdin, kädet ja jalat suunniteltuun asentoon. Hahmojen täytteenä on vanua, vaahtomuovia ja kangasta. Jaloissa on painona betonia, jotta teokset seisovat tukevasti paikoillaan.
Weijo Koskiranta tykkää tehdä yllätysvierailuja näyttelyihin tervehtimään häntä esittävää Weijoa. Weijo pukeutuu visiiteilleen samoin kuin veistoskin on puvustettu. Nyt hän istuu Hämeenkyrön kirjastossa samassa pöydässä virkatun itsensä kanssa. Molemmat lukevat kirjaa. Yhdennäköisyys on hämmästyttävä.
”Kyllä se ihan itseltäni näyttää. Jotkut paikkakuntalaiset ovat luulleet hahmoa minuksi ja loukkaantuneet, kun en ole vastannut heidän tervehdykseensä”, keroo 35 vuotta Hämeenkyrössä asunut Weijo nauraen.
Virkatun omakuvan kädessä olevalla kirjallakin on oikea vastineensa. Weijo esittelee omakustanteena julkaistua Poste Restante -romaaniaan, jossa hän tarinoi hämeenkyröläisestä elämänmenosta.
Frantsilan Kehäkukka-ravintolan porstuassa istuu lettipäinen Anna imettämässä puolivuotiasta lastaan Edithiä. Nyt neljävuotiaaksi varttunut Edith on tullut katsomaan herkkää teosta äitinsä Anna Karhu-Cormierin kanssa.
”Malliksi pääseminen oli suuri kunnia.” Anna hymyilee ja kertoo yllättyneensä siitä, kuinka virkatusta veistoksesta välittyvät hänen senhetkiset tunteensa äitinä olemisesta pään asentoa ja katsetta myöten.
”Pikkulapsiaika kiitää ohi salamannopeasti. Tämä teos on konkreettinen osoitus ajan kulumisesta.”
Anna kertoo tavanneensa Liisan ensi kerran Taidesuunnistus-tapahtumassa, jossa hämeenkyröläisillä oli mahdollisuus vierailla paikallisten taiteilijoiden ja käsityöläisten työtiloissa ja tutustua heidän tuotantoonsa.
”Nyt meistä on tullut ystäviä, joilla on samanikäiset lapset.”
Nyt neljävuotias Edith ei mahdu enää äitinsä Anna Karhu-Cormier syliin samaan asentoon kuin vauvana.
Liisa Hietasen virkattuja teoksia on ollut esillä muun muassa Kajaanin ja Keravan taidemuseoissa, Fiskarsin kesänäyttelyssä sekä taidekeskus Mältinrannassa Tampereella. Taiteilija kertoo, että monet näyttelyvieraat ovat kokeneet hahmot tutuiksi ja läheisiksi.
Kun Liisan veli latasi oman kuvansa sosiaalisen median Reddit-sivustolle, pääsivät amerikkalaisetkin ylistämään suomalaistaiteilijan teosten tarkkuutta ja häkellyttävää yhdennäköisyyttä.
”Olen ollut vähän yllättynytkin siitä, kuinka ihmiset ovat lähteneet niin innolla projektiin mukaan”, Liisa myöntää ja kertoo jatkavansa virkkuuveistosten tekoa muun työn rinnalla niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä.
”Mitään takarajaa en ole ole asettanut.”
