Laiskottelu vivahtaa paheeseen ja vetelyyteen. Mutta entä jos laiskottelu – oikein annosteltuna – onkin hyve? Terveellistä itsensä hoitamista ja hemmottelua, joka lataa akut, ehkäisee uupumista, lisää luovuutta ja antaa tilaa ajatuksille.
”Lorvimus lervimus vaivaa taas”, isä totesi happamasti Irenelle, 74, kun tätä eivät tyttönä kotityöt kiinnostaneet. Edelleenkään ne eivät ole Irenen puuhalistan ykkösiä. Eikä tammikuu herätä hänessä tarvetta kinkunsulatukselle, suursiivoukselle tai uuden harrastuksen aloittamiselle. Joulun juhlakauden jälkeenkin Irene sytyttelee yhä kynttilöitä ja antaa elämän jatkua leppoisasti.
”Laiskottelussa tärkeysjärjestykseni on selvä. Kärjessä on lukeminen, varsinkin dekkarit, historialliset romaanit, elämäkerrat ja tietokirjat. Seuraavaksi mukavinta on katsella televisiosta hyvän mielen sarjoja ja elokuvia sekä luonto- ja historiadokumentteja. Jokaiseen aamuuni kuulu myös annos nettipasianssia ja usein ratkon sanaristikoita.”
Irene on eläkkeellä, ja hänellä on vain vähän kelloon sidottuja menoja. Perheetön yksineläjä voi käyttää aikansa kuten haluaa.
”Laiskottelu taitaa olla ohjelmoituna geeneihini. Käytän siihen varmaan 60 prosenttia ajastani. On päiviä, jolloin en edes viitsi vaihtaa yöpukua päivävaatteisiin.”
Paheksuttu laiska
Irene ei ujostele kertoa laiskottelustaan, sillä hän ei häpeä sitä. Moni muu kiertelee laiskottelu-sanaa kiusaantuneena.
”Laiskotteluun liittyy paljon kielteisiä mielikuvia aikaansaamattomasta ja huonosta ihmisestä tai työntekijästä. Siksi käytetään kiertoilmaisuja ja puhutaan esimerkiksi hetkessä elämisestä, joutilaisuudesta, downshiftaamisesta tai paussin pitämisestä”, kuvailee psykoterapeutti, työ- ja organisaatiopsykologi Satu Kaski.
Kaski on Vesa Nevalaisen kanssa kirjoittanut kirjan Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään?. He kuvaavat laiskottelua jaloksi taidoksi, jota kannattaa harjoitella, jos sitä ei osaa. Laiskottelusta tulisi heidän mielestään myös puhua nimenomaan laiskotteluna. Ihminen tarvitsee laiskottelua, koska se tekee hyvää mielenterveydelle, luo edellytyksiä ajattelulle ja luovuudelle sekä ehkäisee uupumista ja masentumista.
”Jokainen tarvitsee päiviinsä tyhjää tilaa, jotta jaksaa tehdä sitä, mitä kokee itselleen tärkeäksi. Lepo lataa akkuja. Se suojelee ylikuormittumiselta ja elämän muuttumiselta pelkäksi puurtamiseksi ja suorittamiseksi. Jos koko ajan vain touhottaa, ei ehkä koskaan ehdi pysähtyä miettimään, onko oma tai firman suunta oikea”, Kaski tiivistää.
Puuhakkaasti laiska
Läheiset kutsuvat Ristoa, 56, ikiliikkujaksi. Hän urheilee, osaa monenlaisia asioita ja saa niitä aikaan niin töissä, kotona kuin harrastuksissa.
”Aktiivisuuden kääntöpuolena asiat tahtovat myös pyöriä mielessä paljon. Riittävän levon ja rentoutumisen turvaamiseksi olen opetellut laiskottelua”, Risto kertoo.
Parasta Ristosta on, jos hän saa olla niin sanotusti puuhakkaasti laiska. Eli touhuta mitä mieleen juolahtaa, ilman aikatauluja, pakottavaa tarvetta tai kenenkään pyyntöjä. Alkuun vaikkapa viedä autotallista roskat ja sitten innostua järjestämään vielä työkalut, etukäteen sitä suunnittelematta.
”Joskus saatan rentoutua opettelemalla jonkin uuden teknologian käyttämisen, mutta sen pitää olla vapaaehtoista ja kiinnostavaa. Huolet, harmit ja tekemättömät työt katoavat mielestä myös, jos lähden esimerkiksi elokuviin, teatteriin tai tanssimaan. Vaimo on onneksi hyvä suunnittelemaan meille mukavia menoja. Lisäksi hän saa houkuteltua minut päiväunille.”
Muiden silmissä laiska
Aikuisena Irene on ymmärtänyt, miksi isä aikoinaan patisti häntä kotiaskareisiin. Niissä tarvittiin apua, ja isä halusi kasvattaa tyttärestään työteliään. Isän sukupolven piti olla ahkera, koska sosiaaliturva oli heikko ja työ määritti ihmisen arvoa vielä enemmän kuin nykyään.
”Vaikka laiskottelen, en ajattele olevani laiska. Olen esimerkiksi opetellut keski-ikäisenä uuden ammatin, jatkanut töissä alimman eläkeikäni jälkeen ja toiminut aktiivisesti järjestöelämässä. Nykyään koronaviruksen uhka, tapaturma, pitkät etäisyydet ja liukkaat talvikelit ovat tiivistäneet elämäni kotiin, mutta työskentelen yhä paljon aivoillani.”
Irenen laiskottelu johtuu osittain elämäntilanteesta. Se on Satu Kasken mukaan ilmiölle tyypillistä, sillä laiskottelu merkitsee eri asioita eri tilanteissa ja eri yhteisöissä. Jos suvussa esimerkiksi arvostetaan kädentaitoja ja urheilumenestystä, perheen lukutoukkaa voidaan pitää laiskana.
”Laiskaksi ihmisen määrittelevät usein muut kuin hän itse. Laiskuutta on myös monenlaista, esimerkiksi henkistä, fyysistä tai sosiaalista. Ylisuorittamisen ja totaalivelttoilun väliin mahtuu kuitenkin monta laiskottelun tasoa, ja on tärkeä löytää itselleen sopiva.”
Joutilaisuuden ja ahertamisen sopivan suhteen voi usein tunnistaa mielialastaan. Jos laiskottelu ei johda tyytyväisyyteen tai jos sovittuja asioita jää usein tekemättä, jotain tavoissaan kannattaa todennäköisesti muuttaa. Jos taas tuntuu hankalalta tai ahdistavalta olla tekemättä mitään, saattaa tarvita lisää laiskottelun opettelua.
Tulevaisuudessa laiska
Risto arvelee, että laiskottelusta tuli hänelle haastavaa sekä luonteen että kotikasvatuksen vuoksi. Lapsuudenkodissa vanhemmilla oli tapana tehdä mahdollisimman paljon itse. Talo rakennettiin, auto korjattiin, perunat kasvatettiin, marjat kerättiin ja vaatteet ommeltiin itse. Muuhun ei olisi ollut rahaa.
”Itse tekemisen malli on seurannut jossain määrin aikuiselämääni, vaikka taloudellista pakkoa ei ole. Tuntuu kuitenkin palkitsevalta, kun onnistun omin voimin korjaamaan tai ratkaisemaan jonkin arkisen ongelman.”
Luonteeltaan Risto on avulias ja velvollisuudentuntoinen, mikä on välillä johtanut elämiseen muiden tarpeiden ja pyyntöjen mukaan. Iän myötä hän on kuitenkin alkanut paremmin asettaa omia rajojaan erilaisille tehtäväehdotuksille.
”Osaan jo välillä sanoa ei – sekä perheelle että muille.”
Satu Kaski uskoo, että Risto on laiskotteluharjoituksissaan hyvällä tiellä.
”Jos laiskottelu tuntuu vaikealta, kannattaa miettiä, mitä haittaa tai hyötyä hetkeksi pysähtymisestä olisi. Itseltään kannattaa myös kysyä, teenkö nyt sitä, mitä tässä ainutkertaisessa elämässäni haluan tehdä.”
