Ystävykset vuokrasivat saaresta tilan ja perustivat kimppatallin. Nyt Johanna Kymäläinen saa ensimmäistä kertaa asua samassa pihapiirissä hevostensa kanssa.
Pitsioksaisten puiden keskellä astelee neljävuotias paint-hevonen Joy ja 20-vuotias eestinhevonen Väinö. Seuraavassa aitauksessa seisoskelevat lähekkäin viisivuotias suomenhevonen Jimbo ja saman ikäinen warlander Pertti, erottamattomat ystävykset. Ne hierovat turpaansa toisiinsa ja katsovat välillä ympärilleen suurilla, pitkäripsisillä silmillään. Hevoset ovat juuri rouskuttaneet aimo annoksen heinää. Kylläisinä ne käyskentelevät palelematta miltei kahdenkymmenen asteen pakkasessa.
Vihtiläisessä saaressa Johanna Kymäläinen elää lapsuutensa unelmaa. ”Pienestä saakka olen haaveillut paikasta, jossa saisin elää hevosteni kanssa.”
Unelmasta tuli totta vuosi sitten. Johanna Kymäläinen alkoi avioeron myötä etsiä uutta kotia Joylle, Väinölle ja itselleen syksyllä 2022. Tuolloin hänen hevosensa asustelivat pihattotallissa Vihdissä. Samassa paikassa olivat myös Satu Tuikan Pertti ja Johanna Heimosen Jimbo. Kahden yhteisen tallivuoden aikana naiset olivat ystävystyneet.
Erään kerran Johanna kertoi tallihommien lomassa, että lähtee katsomaan vuokrattavaa tilaa. Satu ja Johanna puhuivat samanlaisista aikeista. Pian huomattiin määränpään olevan sama. Paikkaan tutustumisen jälkeen pohdittiin ja tehtiin laskelmia. Kolmikko päätti vuokrata tilan yhdessä. Johanna Kymäläinen teki vuokrasopimuksen myös keltaisesta asuintalosta. Tosin seitsemän karsinan talli ei varsinaisesti tullut hevosten käyttöön.
”Koska nämä ovat pihattohevosia, karsinat eivät kuulu toimintatapaamme. Haluamme hoitaa hevosiamme luonnonmukaisesti, emmekä seisota niitä ahtaissa paikoissa. Mutta koska lakienkin mukaan pitää olla sairaskarsinoita, on karsinatallillekin joskus tarvetta. Heti alkuun rakensimme kaksi uutta pihattoa”, Johanna kertoo.
Vuokrasopimukseen kuului 12 ja puoli hehtaaria maata, josta kahdeksan hehtaaria on nyt tehty laitumiksi. Ystävysten kimppatallissa panostetaan hevosten hyvinvointiin. Niillä on mahdollisimman paljon tilaa, sopivasti ruokaa tarjolla ja suojaa sateelta ja tuulilta. Hevosten kanssa vietetään aikaa, leikitään, käydään kävelyillä ja harjataan niitä, jotka siitä pitävät.
Puolittain hirsirunkoinen talo Vihdissä
1920-luvun taloa jatkettu keittiöllä 80-luvulla. Noin 120 m2.
Tilat Olohuone, keittiö, makuuhuone. Pihapiirissä 7-paikkainen talli, kaksi pihattoa, pihasauna ja grillikatos.
Talossa asuu vuokralla Johanna Kymäläinen. Hän vuokraa tilaa yhdessä Satu Tuikan ja Johanna Heimosen kanssa. Kimppatallissa elävät hevoset Joy, Väinö, Pertti ja Jimbo.
”Parasta asumismuodossa on se, että kimppatallissa olemme ensimmäistä kertaa saaneet toteuttaa omannäköistä olemista hevosten kanssa.”
Ystävykset Johanna Kymäläinen ja Satu Tuikka iloitsevat siitä, että kimppatallissa he ovat ensimmäistä kertaa saaneet olla omalla tavallaan hevosten kanssa. Aterioimassa Väinö, Pertti, Jimbo ja Joy.
Onko tarpeeksi heiniä?
Tilanteessa oli aluksi opettelemista, koska Johanna Kymäläinen ei aikaisemmin ollut asunut hevosten kanssa samassa pihassa. Usein hän pohti, onko niillä tarpeeksi heiniä. Uuden elämäntavan etuja on, että asian voi helposti tarkistaa. Hevosia on helppo käydä tervehtimässä ja niitten kanssa pääsee vaivattomasti viettämään aikaa.
Kalevalaisena jäsenkorjaajana ja psykologisena vyöhyketerapeuttina työskentelevä Johanna käy töissä Espoossa. Yleensä hänen työpäivänsä loppuu iltayhdeksältä ja kotona hän on kymmeneltä.
”Kun ajan mäen ylös tontille, hevoset tulevat heti aidan viereen ´kertomaan´ kuulumisensa. Annan niille iltaheinät ja vaihdan vedet. Oleilen joskus tunninkin pihatossa niiden seurassa. Sisään mennessäni saatan vielä pysähtyä ihailemaan tähtitaivasta, joka täällä näkyy kirkkaana. Toisinaan loistavat myös revontulet.”
Jos illat venyvät myöhään, vastaavasti aamut ovat hitaampia. Varsinainen leipätyö Johannalla alkaa Espoossa vasta puolenpäivän jälkeen.
Saaressa on pääasiassa kesämökkejä ja vain muutama omakotitalo. Talvella on rauhallista, mutta Johanna ei introverttina tunne itseään yksinäiseksi. Hänen asiakastyönsä on intensiivistä, ja siihen elämä luonnon helmassa tuo sopivaa vastapainoa.
”Viihdyn tosi hyvin, eikä täällä ole koskaan liian hiljaista. Työmatkoilla hoidan kauppa- ja kaikki muutkin juoksevat asiat. Nautin siitä, että ei ole mitään sählinkiä, saan tehdä asioita hevosten kanssa omassa tahdissani. Se helpottaa, että kimppatallissa meitä on kolme tekijää ja kannamme yhdessä vastuuta.”
Johannan mielestä joskus on mukava käydä ulkona syömässä tai elokuvissa, mutta ne eivät ole viikoittaisia tarpeita. Hevosten kanssa oleminen on hänen jatkuva tarpeensa.
”Hevoset ovat ystäviäni ja perheenjäseniäni. Ymmärrän niiden kieltä. Ne ovat myös työparejani, sillä teen niiden kanssa eläinavusteista terapiaa. Etenkin rescuehevonen Väinö on siinä hyvä.”
Väinö on ainut hevosista, joka on elänyt tallissa. Sillä on kymmenen vuoden ratsastuskoulutausta. Nykyisin se ei halua, että kukaan tulee sen selkään. Johannan hevoseksi tullessaan se oli pessimistinen ja suhtautui epäluuloisesti ihmisiin, mutta on kuntoutunut hyvin.
Toki Johannalla on hevosten lisäksi muutakin perhettä. Hänellä on kaksi aikuista lasta ja kolme kuukautta vanha lapsenlapsi. Jouluna kokoonnuttiin joukolla keltaisessa talossa.
Keittiön ikkunasta pilkistää jo kevättalven valo. Ruokailuryhmä ja astiakaappi ovat kirpputorilöytöjä, kuten myös kello kaapin päällä.
Huonekalut ennen taloa
1920-luvulla rakennettu keltainen talo oli remontoitu, mutta kaikki remonttikamat olivat jääneet niille sijoilleen ja työtkin olivat viimeistelemättä. Johannan muuttaessa sisään tunnelma oli karu. Sähköjä ei ollut kunnolla vedetty, ja patterit repsottivat irti seinistä.
”Asuin aikaisemmin puulämmitteisessä omakotitalossa. Täällä piti kuitenkin opetella kantapään kautta asiat, joita miehet yleensä hoitavat, esimerkiksi vesipumppujen käytännöt ja vedensuodattimet. Olen hankkinut kaikki normityökalut, käytän porakonetta ja sähkömoottorisahaa. Itsetunto kohoaa roimasti joka kerran, kun saan jonkin asian omin nokkineni hoidettua. Tosin ex-mieheni on auttanut minua paljon. Parhaillaan tallissa on vesiputki jäässä ja se pitäisi lämpökaapelilla sulattaa”, Johanna huokaa.
Talon vanhempi osa on 1920-luvulta, ja keittiön puoli on rakennettu 1980-luvulla. Talossa on noin 120 neliötä, tosin yläkerta ei kuulu Johannan vuokrasopimukseen. Rakennuksessa on sähkölämmitys, mutta pääasiassa Johanna lämmittää kahdella takalla. Klapeja hän ostaa Nurmijärveltä kuten hevosten heinätkin.
Kaikki huonekalunsa Johanna on löytänyt kirppareilta, monet niistä Facebookin kautta.
”Minulla oli huonekalut ennen taloa. Täällä oli valmiina ainoastaan kaksi vanhaa puusänkyä ja -sohva.”
Hevosten lisäksi myös luonto on tärkeä. Kauneuden tarve täyttyy saaressa itsestään. Joka vuodenaika on erilainen ja vuorollaan paras. Keväällä kukkivat kirsikka- ja omenapuut. Muuttolinnut palaavat, joutsenet lentävät äänekkäästi yli.
Kesällä järvi tuo maisemaan uudenlaisen elementin. Se on myös lintujärvi, joten laulua ja viserrystä piisaa. Viime kesänä kurkipariskunta tuli pihaan esittelemään poikueensa ja poseerasi pitkään Johannan kameralle. Taloon näkyvät auringon nousu ja lasku.
Syksyn ruska loistaa tuhansissa väreissä. Talvella taloa ympäröi hiljainen lumivaltakunta, ja metsän eläimet vilahtelevat pihapiirissä. Iso haukka tekee joka ilta ylilentonsa. Joskus kettu hiippailee pellon poikki. Eräänä iltana kaksi supikoiraa tappeli äänekkäästi keskenään.
Talossa on sähkölämmitys, mutta Johanna lämmittää pääasiassa kahdella takalla. Lämpösaappaat kuivuvat takan päällä. Tallissa lämmintä vaatetta tarvitaan.
Perusduunia monta tuntia
Johanna vetää jalkaansa kahdet villasukat ja pukee muutenkin paksusti. Satu Tuikan kanssa on tarkoitus mennä sulattamaan tallin jäätynyttä vesijohtoa. Parhaillaan Satu työntää ulkona kottikärryjä, sillä tarhojen siivouksessa on aina tekemistä. Satu työskentelee peruskoulunopettajana Nurmijärvellä. Hän opettaa englantia ja espanjaa ja osaa lukea myös hevosten kieltä.
Perusduunia kimppatallissa riittää monta tuntia päivässä. Hevosille annetaan heinät kolmesti päivässä ja vaihdetaan vedet. Pakkasesta huolimatta pihatöissä tulee lämmin, kunhan on muistanut kerrospukeutumisen.
Sadulla oli nuorempana oma hevonen, joka piti myöhemmin lopettaa. Silloin Satu ajatteli, ettei hän ikinä enää halua sellaista surua. Nyt Pertti on ollut hänellä jo viisi vuotta. Satu on tuntenut sen varsasta saakka. Hän käy päivittäin Pertin luona.
”Usein tulen koulupäivän jälkeen tai jos lukujärjestys sallii, niin jo aamupäivällä ennen koulua.”
Yhteys hevosten kanssa on merkityksellisintä. Satu sanoo oppineensa niiltä läsnäoloa, kuuntelemisen taitoa ja hetkessä elämistä.
”Pointtimme ei ole se, mitä hevosten kanssa tehdään. Tärkeintä on vuorovaikutus ja yhdessäolo. On käsittämätöntä, millaisia ajatuksenlukijoita ne ovat. Jos ajattelen, että Pertti voisi tulla syömään, sitten se jo tuleekin. Muistan, kuinka minulle pienenä sanottiin, ettei hevoselle saa näyttää pelkoaan. Toki hevonen sen aistii.”
Yhdelläkään hevosista ei ratsasteta, eivätkä ne kanna eivätkä vedä, mutta osaavat noutaa palloa. Hevoset on luotu liikkumaan.
Satu sanoo havahtuneensa siihen, kuinka käsittämättömän herkkiä hevoset ovat.
”Jos tulen stressaantuneena töistä, Pertti kääntää selkänsä. Vasta kun rauhoitun, se taitaa ajatella, että alan olla sellaisessa mielentilassa, että hän voi tulla lähelleni.”
Talvipäivä on lyhyt. Aurinko katoaa pian metsän taakse. Johanna ja Satu jäävät seurustelemaan Joyn, Väinön, Pertin ja Jimbon kanssa. Ennen iltaa ystävykset sulattavat vielä sen vesijohdon. Talvi tekee tepposiaan. Vaikka mittari olisi reippaasti miinuksella, elämä hevostilalla on runsaasti plussan puolella.
Olohuoneen sohva on kirpparilta ja pöytä ystävän antiikkikaupasta. Sohvan takana valokuvissa Johannan lapset Joonatan ja Josefina. Seinällä Johannan ottamia kuvia Joy-hevosesta varsana.
