Jouni Tossavainen uppoutui arkeologiaan ja valmisti ristiretkiaikaisen miehen pukineet.
Aurinko siilautuu ikkunoista pohjalaistalon suureen tupaan, missä Jouni Tossavainen taittelee jalkoihinsa, sarkahousujen päälle, itse kutomiaan sinisiä säärisiteitä. Hän on valmistanut muinaishaudasta tehtyjen löydösten perusteella ristiretkiaikaisen miehen asun, oman tulkintansa siitä.
”Muinoin käytettiin joko punottua nyöriä tai ristikkonauhaa säärisiteitten paikallaan pysymiseksi. Ne ovat suojanneet metsissä kuljettaessa käärmeen pistoksilta ja muilta vahingoilta.”
Jos puremia tai haavoja tuli, niitä on lääkitty koivuntuohitervalla. Sitäkin ylihärmäläisellä Jounilla on itse tehtynä purkillinen kaapissa.
Lattialla pitkin pituuttaan makaava bordercollie Trea huokaa syvään. Se on useita kertoja nähnyt isäntänsä pukeutuvan muinaiseen tapaan.
Lautanauha ja pellavapaita
Muutama vuosi sitten Jouni hankki Maikki Kariston ja Mervi Pasasen kirjan Nauha-aarteita, jossa kerrotaan arkeologisista lautanauhoista Suomen rautakaudelta. Lautanauhojen kutomiseen tarvitaan puiset tai pahviset laudat, jollaiset Jounilla oli, mutta joita hän ei ollut koskaan käyttänyt. Teos tempaisi hänet heti lautanauhojen lumoihin.
”Nämä ovat murtotoimikas-sidoksella kudotut, niissä on kalanruotokuvio ja reunassa on tuppilohulpio. Sitä tehdessä reunimmaisen laudan langat kääntyvät nauhan nurjalle puolelle. Säärisiteiksi näistä tuli hieman liian paksut”, Jouni esittelee ensimmäisiä tuotoksiaan.
Uudemmat siniset säärisiteet sen sijaan istuvat nyt hyvin, ja iholleen Jouni vetää pellavapaidan. Niin tekivät rautakautisetkin miehet.
Kirjoja ja kalmistoja
Muinaishistoria kiinnosti Jounia jo pikkupoikana. Hän teki rakennusten alla kaivauksia, mutta löysi vain jyrsijöitten luita. Aikuisena hän hankki etsintöihin metallinpaljastimen ja liittyi Facebookissa Aarteita maan alla -ryhmään. Toiset kertoivat, mitä hienouksia he olivat löytäneet. Kun Jouni ei löytänyt, hän alkoi tehdä aarteita itse.
Käsillä tekeminen on aina ollut Jounin juttu. Neulomiseen ja virkkaamiseen hän tutustui jo pienenä ja alle kouluikäisenä kutoi mattoja naapurin rouvan kanssa. Niinpä tuvan nurkassa puolitoistametriset kangaspuut eli eteläpohjalaisittain aseet ovat ahkerassa käytössä. Tänään Jouni ei niiden ääreen istahda. Hän asettelee pellavapaitaa paremmin ylleen. Toinen bordercollie Pirpanakin nostaa päätään ja keikahtaa sitten taas kyljelleen.
Haave rautakautisen miehen asun valmistamisesta alkoi itää Jounin mielessä lautanauhojen jälkeen. Ensin hän teki elävöityspuvun eli roolipelityyppisen asukokonaisuuden ja ompeli pellava- ja villalangoilla käsin sen jokaisen piston. Tunikan reunaan hän kiinnitti kutomiaan lautanauhoja.
Kun valmista tuli, Jouni tahtoi tehdä vielä lisää. Hän alkoi unelmoida mahdollisimman autenttisen viikinkiasun valmistamisesta, luki aiheeseen liittyviä blogeja, otti yhteyksiä arkeologeihin ja asiantuntijoihin ja tiedusteli heiltä hautoja, joista olisi tekstiililöytöjä.
Jouni tutustui Pirjo Uinon väitöskirjaan Karjalan muinaishistoriasta ja Emmi Oksasen graduun Mies ja helmikaulakoru? Se johdatti hänet Kaarinan Kirkkomäen kalmiston arkistoon ja lopulta haudalle numero 16, jonka vainajan asusta löytyi eniten tietoa.
Jouni oli yhteydessä myös Löydöstä muinaispuvuksi -kirjan toiseen tekijään, arkeologi Jenni Sahramaahan, jolta hän sai neuvoja ja materiaalia tutkimuksiinsa.
Värjäystä ja kutomista
Asun valmistaminen alkoi lankojen tilaamisella.
”Rautakaudella käytettiin villalankaa, joka on kehrätty käsin värttinällä. Lanka oli tosi laadukasta ja kestävää. Se oli kampalankaa, vasta myöhemmällä ajalla tuli karstalanka.”
Jounilla itsellään on ollut Texel-lihalammasrodun lampaita, joiden villa on hyvää kehrättäväksi. Hän noutaa nikkaroimansa kammat ja näyttää niillä, miten lyhyet villakuidut kampautuvat pois ja pitkät asettuvat samansuuntaisiksi.
”Ensin ajattelin itse kehrätä asuun langat, mutta se olisi ollut liian hidasta.”
Pukeminen jatkuu. Paidan päälle tulee tunika, jonka Jouni sitoo vyötäröltä joustavalla ristikkonauhalla.
Vaatteiden väreistä hän sai tietoja Kaarinan Kirkkomäen kaivausta johtavalta arkeologilta Jaana Riikoselta. Jouni opetteli muinaiset kyyppi– eli kylmävärjäysmenetelmät. Tunikan lankoihin hän käytti krappijuurta eli värimataraa, jolla sai kestävän oranssinpunaisen värin.
”Viitan sininen väri on ilmeisesti autenttinen. Viikinkiaikana sinistä on saatu morsinko-ristikukkaiskasvista. Itse värjäsin viitan langat indigokasvilla, jota on käytetty ainakin Tanskan Hedebystä löydetyissä tekstiilikappaleissa.”
Tunikan ja viitan kankaat Jouni kutoi kangaspuillaan. Viitan langat osoittautuivat kuitenkin huonolaatuisiksi, ja viitasta tuli liian lyhyt. Myöhemmin Jouni korjasi asian ja teki toisista langoista paremman ja pidemmän viitan.
Pronssia ja hopeaa
Miesten asuista on 1000-luvulta vain vähän löydöksiä. Merkintöjä ei säärisiteistä varsinaisesti ole eikä niitä löytynyt hauta numero 16:n mieheltäkään. Housuista ja kengistä ei Suomessa löydöksiä ole tehty lainkaan. Jouni osti kenkiinsä kasviparkittua nahkaa ja otti mallia norjalaisen viikinkiasusteisiin erikoistuneen Nille Glaeselin valmistamista jalkineista.
”Ne olivat tällaisia nahkaisia kääntökenkiä”, Jouni näyttää. ”Haluaisin oppia parkitsemaan nahkaa”, hän tuumaa intoa äänessään.
Vielä puuttuu viitta. Jouni kietoo sen päällimmäiseksi ja kertoo asun olevan ristiretkiajalta, kesällä pidettävä. Talvisin kääriydyttiin paksumpaan villaan ja turkiksiin.
Jounin mukaan vaatteiden pronssikoristeista johtuu, että lähes tuhat vuotta vanhoista haudoista on löydetty tekstiilinpalasia. Pronssissa käytetty kupari luovuttaa maahan suoloja, kuparihometta, joka estää mikrobitoiminnan ja siten tekstiilien maatumisen. Haudassa 16 viitan pronssispiraalikoristeet olivat rivissä vainajan rinnalla ja vasemmalla puolella.
”Jokainen spiraalikuvio on hieman erilainen. Olen tehnyt ne varsin tarkasti mallien perusteella, pronssilangasta kankaan päälle, viitan päätyihin ja kulmiin. Se olikin työläin vaihe.”
Spiraalikoristeet saattavat Jounin mukaan kuvata sitä, mistä kylästä vainaja oli kotoisin ja minkälainen hänen statuksensa kyläyhteisössä oli.
Paitansa ja tunikansa kaula-aukot Jouni sulkee hevosenkenkäsoljilla. Ne hän on valanut itse sekoittamastaan pronssiseoksesta puuhellan päällä. Hän uskoo, että ristiretkiaikana ne taottiin. Viitan hopeasoljen Jouni valmisti vanhoista alpakkalusikoista.
”Tällaisen asun tekemiseen on muinoin tarvittu varallisuutta ja aikaa. Sen valmistumiseen on kulunut varmaankin vuosia.”
Jouni teki pukua parturikampaajan työnsä ohessa ja sai sen valmiiksi puolessa vuodessa. Projekti alkoi maaliskuun alussa 2023, ja valmiin asun hän puki ylleen elokuussa vuosi sitten. Kokonaisuuden monipuolisuus kiehtoo häntä edelleen.
”On hallittava monta alaa. Pitää olla kemistin taitoja, tuntea fysiikan lainalaisuuksia ja historian kulkua. Koko ajan myös oppii uutta.”
Piikivi ja partakirves
Valmista tuli! Koko puku on nyt Jounin yllä. Hän näyttää, kuinka viitan voi nostaa myös pään suojaksi ja astelee sitten pihapiiriinsä. Pirpana ja Trea pelmahtavat perässä. Jouni asettuu kuvattavaksi vanhan aitan oven eteen.
Jos miesten asuista on niukasti tietoa, vielä vähemmän sitä on Jounin puvun esikuvan kantajasta, haudan numero 16 vainajasta. Kaulaan kiedotuista kolikoista on päätelty, että mies olisi haudattu vuosien 1050 ja 1150 välillä. Vainaja oli oletettavasti varakas. Hänet oli kääritty viittaan ja hautaan oli laitettu hopeasormus, tulusrauta, piikivi ja partakirves. Pään vieressä oli myös rautakautiset sakset, keritsimiä muistuttavat.”
”Mistä sitä tietää, vaikka hän olisi ollut parturi kuten minäkin!”
