Makaan lumihangella pienen hakkuuaukion keskellä ja leikin kuurupiiloa kärpän kanssa. Valkoinen nappisilmä kurkistaa lumikumpareen takaa ja katoaa saman tien. Pian se ilmaantuu uudelleen ja jää tuijottamaan minua. Juuri sopivasti, parin kuvan ajaksi. Kärppä kavahtaa kameran ääniä ja sukeltaa piiloon, mutta uteliaisuus voittaa ja hetken päästä se tekee taas tuttavuutta.
Leikki jatkuu ja jatkuu. Utelias pikkupeto piirittää minua, ja minä yritän parhaani mukaan pysyä mukana sen vauhdissa. Syrjäsilmällä näen, kuinka kärppä kiertää vasemmalle puolelleni ja katoaa sitten taakseni. Mittaileekohan se minua? Pyrkiikö saamaan selville, mikä tämä hangella loikoileva kaksijalkainen on oikein miehiään?
En uskalla liikahtaa piiruakaan, että en säikäyttäisi eläintä. Kuluu tovi eikä mitään tapahdu. Sitten, kuin taikaiskusta, kärppä ilmestyy pääni oikealle puolelle. Se on lähellä ja hivuttautuu vieläkin lähemmäs, melkein viereen. Välimatkaa lienee vain puolisen metriä.
Kärppä tutkailee minua hetken ja pinkaisee sitten juoksuun. Yritän saada hangella viilettävästä otuksesta muutaman kuvan, mutta pakkasen ja pötköttelyn jähmettämä kroppa ei reagoi riittävän nopeasti. En ehdi mukaan.
Pyörähdän selälleni ja jään tyytyväisenä makaamaan hangelle. Pakkanen nipistelee mukavasti sormia ja poskipäitä. Rentoudun, hengitän syvään ja suljen silmät. Olipa mukava kohtaaminen.
