Perhe on oma kuplansa niin hyvässä kuin pahassa. Eikä yksikään ole täydellinen. Sen tietää omasta kokemuksestaan myös psykoterapeutti Katriina Järvinen.
Psykoterapeutti ja tietokirjailija Katriina Järvisen kirja Meillä kotona (Atena) osuu ytimeen. Se kertoo perheistä sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin niiden pitäisi olla. Järvinen on haastatellut kirjaansa ihmisiä, jotka ovat kertoneet perhe-elämästään avoimesti ja rehellisesti.
”Perheen ääriviivojen piirtäminen ei ole aina yksiselitteistä. Ihmisillä on myös erilaisia käsityksiä siitä, ketä perheeseen kuuluu”, Järvinen toteaa.
Kirjassa Saara kertoo, että hän kokee muodostavansa yhden hengen perheen. Laajemmin perheeseen kuuluvat myös hänen aikuinen poikansa ja miesystävänsä. Mervi taas epäilee, pidetäänkö häntä miehensä kanssa perheenä lainkaan, kun heillä ei ole lapsia. Vanhoillislestadiolainen Ulla pyrki pitkään oman lapsilaumansa rinnalla kantamaan vastuuta myös nuoremmista sisaruksistaan, koska suuressa perheessä oli kaikenlaisia raskaita tapahtumia. Iivari määrittelee itsensä yksineläjäksi, jolla on monta perhettä: hänen ja aikuisten tyttärien muodostama perhe, tiivis työporukkaperhe ja ystävistä koostuva sosiaalinen perhe.
”Ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, ketä perheeseen kuuluu.”
Katriina Järvisen mukaan perhesuhteet muuttuvat kaikilla – ilman erojakin. Lapset aikuistuvat ja lähtevät kotoa. Heidän kumppaninsa sopeutuvat vähitellen perheen kuvioihin ja tuovat tullessaan jotain uutta. Syntyy ehkä lastenlapsia, ja omat vanhemmat kuolevat.
Kaikki eivät edes halua lapsia tai kumppania. Toisaalta moni jää tahtomattaan niitä vaille. Perhe voi myös hiipua kokonaan pois.
”Kirjailija Helvi Hämäläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että hänen lähiomaisensa on luonto. Kirjailijan ainoa poika oli kuollut 50-vuotiaana, eikä lapsenlapsia ollut.”
Vertailu muihin perheisiin luo käsityksen omasta perheestä. Jossain vaiheessa lapsi tajuaa, että naapurissa on erilainen tunnelma. Siellä tuoksuu toisenlaiselta, puhutaan eri tavalla ja syödään erilaisia ruokia kuin kotona. Säännötkään eivät ole samat kaikkialla.
Jokaisella hullunkurisella perheellä on omat tapansa, kummallisuutensa ja päähänpinttymänsä. Vierailija voi vahingossa rikkoa normeja, jos ei tiedä, miten perheessä on tapana käyttäytyä. Erään kerran Katriina Järvinen sai kylässä torut lapselta, kun ei ollut tajunnut riisua kenkiä tuulikaapissa.
Perhekulttuuri on hiljaista tietoa siitä, miten perheenjäsenet toimivat ja miten kukin reagoi stressaaviin tilanteisiin. ”Tiedetään tarkasti, milloin sisko suuttuu, kenellä on tapana myöhästyä ja missä vaiheessa isä kertoo vieraille iänikuisen vitsinsä.”
Koska omia kuvioita on vaikea kuvailla ulkopuolisille, perheet saattavat kertoa itsestään tarinaa: ”Meillä arvostettiin vain kovaa työntekoa” tai ”meidän kotona elämä pyöri äidin tunnetilojen ympärillä.”
”Tiedetään tarkasti, milloin sisko suuttuu ja missä vaiheessa isä kertoo vieraille iänikuisen vitsinsä.”
Järvisen omassa aikuisuuden perheessä jaetut muistot ja tarinat luovat yhteyttä. Vähitellen hänelle on valjennut, ettei kaikissa perheissä muistella menneitä.
”Jotkut perheet ovat hyvin hajanaisia. Vanhemmat keskittyvät omaan uraansa ja harrastuksiinsa. Tai sitten yhteyttä rikkoo esimerkiksi alkoholi, uskonto tai jokin voimakas maailmankatsomus.”
Jokaisella perheellä on paitsi tapansa myös särönsä, jopa tragediansa. On paljon kokemuksia ja tuntemuksia, joille ei tunnu edes olevan sanoja. Monet Järviselle kirjasta palautetta antaneet ovatkin kuvailleet lukemista lohdulliseksi ja vapauttavaksi.
”Oman perheen aiheuttama suru ja häpeä normalisoituvat, koska muutkin ovat kohdanneet jotakin vastaavaa. Mikään perhe ei ole täydellinen. Välillä tasapaino järkkyy – tulee erilaisia vaiheita ja takaiskuja.”
Katriina Järvisen lapsuudenperheessä ei katsottu televisiota, poltettu tupakkaa tai puhuttu politiikkaa. Elämä pyöri uskon ja helluntaiseurakunnan toiminnan ympärillä.
”Vanhempani tekivät kaikkensa, että maalliset tavat eivät olisi tarttuneet meihin lapsiin.”
”Samastun sellaisiin pakolaisperheiden lapsiin, joiden vanhemmat eivät halua lastensa omaksuvan suomalaista elämäntapaa, koska odottavat paluuta takaisin kotimaahansa. Vanhempani tekivät kaikkensa, että maalliset tavat eivät olisi tarttuneet meihin lapsiin. Suomi oli meille vain välietappi matkalla varsinaiseen kotimaahamme taivaaseen.”
Järvinen vieraantui ikätovereistaan, eikä koskaan päästänyt koulukavereita kotiinsa. Ei edes näyttämään läksyjä hänen ollessaan kipeänä.
”Seuraavalla vuosikymmenellä alettiin puhua virtahevoista olohuoneessa. Kun naapuriperheessä pelättiin humalapäissään riehuvia vanhempia, minulle pelkoa aiheuttivat jumalapäissään elämääni vaanivat perheenjäsenet.”
Historioitsija John Gillisin mukaan ihmisillä on kaksi perhettä. Ensimmäisen kanssa eletään arjessa. Siihen kuuluu ristiriitoja, eroja ja välirikkoja. Toinen on ideaali, joka herää henkiin esimerkiksi perhejuhlissa.
”Perhe ei ole vain oma asia, vaan käyntikortti samalla tavalla kuin ammatti, työ tai koulutus”, Katriina Järvinen sanoo. ”Mietitään, onko meidän perhe tarpeeksi kunnollinen. Rakennetaan ehkä kulissia, jotta kaikki näyttäisi hyvältä muiden silmissä. Hävettää, kun muiden lapset opiskelevat ja saavat lapsia, mutta oma jälkikasvu ei löydä töitä eikä pysy parisuhteissa.”
Perhe luo tarinaa itsestään myös sillä, mitä jätetään kertomatta. Järvisen tuttava oli muistuttanut pienille lapsilleen, että on ”perheasioita”, joista ei ole sopivaa puhua pihalla. Joskus perheessä ei pelkästään salailla perheasiaa, vaan jopa valehdellaan siitä.
Järvisen mukaan salaamisella pyritään lähes poikkeuksetta suojelemaan perhettä tai perheenjäsentä. Pelätään lapsen joutuvan kiusatuksi tai koko perheen joutuvan kyseenalaiseen valoon. Puhumattomuus voi myös rikkoa perheen. Vaarana on, että vaiettu asia kasvaa virtahevoksi, joka alkaa hallita ilmapiiriä. Ongelman esiin nostaja saattaa kohdata tiukkaa vastarintaa, sillä toinen osapuoli ei välttämättä ole valmis käsittelemään hankalaa asiaa. Turha kaivella menneitä.
”Tai sitten aihe ei ollutkaan kielletty. Mitään ikävää ei tapahdu, ja ongelman avaamisesta tulee korjaava kokemus.”
Perhe luo tarinaa itsestään myös sillä, mitä jätetään kertomatta.
Nykyään korostetaan tunteista puhumista, koska se estää pahan olon kasaantumista. Järvisen mielestä pelkkä tunnepuhe ei riitä. ”Pitäisi puhua myös konkreettisista faktoista ja tapahtumista. Monet kärsivät siitä, että tiettyjä vanhempien tai sisarusten tekemisiä tai ahdistavia olosuhteita painetaan villaisella.”
Myös vanhempien menneisyydestä voitaisiin puhua enemmän. Millainen oli heidän lapsuutensa? Mitä vanhemmat ovat toivoneet elämältä? Missä he ovat joutuneet pettymään, mikä on tuottanut heille iloa? ”Esiin voi tulla monta selittävää tekijää, sillä vanhemmat ovat eläneet eri kohdassa Suomen historiaa.”
Vielä nykyään, 63-vuotiaana, Katriina Järvinen kokee perhetaustansa vuoksi erilaisuutta ja ulkopuolisuutta. Varsinkin silloin, kun muut puhuvat lapsuuden tv-ohjelmista tai nuoruuden mielimusiikista. ”Siitä kaikesta olen jäänyt paitsi. En edes erota Beatlesia Rolling Stonesista.”
Omien lastensa kanssa hän on halunnut tehdä kaiken päinvastoin kuin hänen vanhempansa tekivät.
”Pyrin luomaan turvallista ilmapiiriä enkä koskaan vähätellyt lasteni huolia. Olen parhaani mukaan yrittänyt antaa heille kokemuksen tavallisesta perheestä. Lisäksi tunnen suurta iloa siitä, miten monen ihmisen kanssa voin nykyään jakaa perheyhteyttä.”
Vaikeat perhesuhteet voivat myös muuttua parempaan päin. Kirjassa Leila kertoo lapsuudenperheensä ahdistavuuden hälvenemisestä vuosikymmenten myötä. Hän alkoi viettää enemmän aikaa vanhempiensa luona. Kesät he olivat mökillä, vaikka äidistä oli tullut liikuntavammainen ja isä sairasti syöpää. Viimeisinä aikoina kannoin isän moottorisahat metsään. Isä jaksoi juuri ja juuri kaataa puita ja karsia oksat pois. Minulla oli mukana eväät ja vesipullot.
Kodin Pellervo on ystävä, jonka seuraan jokainen voi tulla juuri sellaisena kuin on. Jutuistamme välittyy mummolan kiireetön tunnelma, vaikka ne ovat raikkaasti tätä päivää. Elämme leppoisasti ja annamme toistenkin elää.
Paikatut vaatteet eivät enää kerro köyhyydestä, vaan kädentaidoista ja ekologisista arvoista. Myös perinteinen ompeluseura on saanut nykyjälkeläisen: Korjauskaupunki-yhteisössä kunnostamisesta innostuneet oppivat toisiltaan.
Olipa arki eli pyhä, tämä virkeä ystävä tervehtii leppoisasti joka aamu lämpimän myssynsä alta.
Tätiparkourporukka loikkii, pomppii ja könyää niin, että nivelet naukuvat riemusta ja lihakset huutavat ilolla hoosiannaa. Laji sieppasi mukaansa leidit, joiden ikähaitari on ”yli eläkeiän, mutta alle sata.”
Nenä vuotaa, mutta saako nykyään liikkua flunssaisena ihmisten ilmoilla? Entä voiko mummia pyytää hoitamaan sairasta lasta?
Takavuosina oli tapana antaa 50-vuotislahjaksi keinutuoli. Nykyään saman ikäiset – ja paljon vanhemmatkin – saattavat juosta maratoneja. Elämmekö terveempinä ja nuorekkaampina vanhemmiksi kuin ennen?
Kuuntele Kodin Pellervon kesäjatkis 2025. Toinen osa.
Sadoillatuhansilla suomalaisilla on jokin pitkäaikainen ihosairaus. Nelli Nolvilta sairastuminen vei hiukset, mutta ei rohkeutta ja itsetuntoa.
Tuiki tavallinen puuro oli apuna, kun työssään uupunut ravitsemusterapeutti lepäsi ja toipui. Puuroreseptien kehittelystä tuli ilo ja intohimo.
Mitä tehdä, kun mieli syöttää murhetta toisensa perään? Omien ajatustensa kehästä voi päästä yksinkertaisilla harjoituksilla. Vaikka ne tuntuisivat hölmöiltä, kannattaa kokeilla sinnikkäästi.
Introvertti kaipaa hiljaisuutta ja rauhaa, jotta jaksaa seurustella muiden kanssa. Hän saa voimaa sisäisestä maailmastaan.
