Tunteikas palvelus

16.10.2025

Vieraan vainajan vierellä

Katri Tanninen saattaa hautaan ihmisiä, joita ei tunne. Vapaaehtoisena arkunkantajana hän saa lohtua ajatuksesta, että jonain päivänä on hänen vuoronsa jatkaa matkaa.

Luonto saa Katrin miettimään omaa pienuuttaan. Ihminen näkee niin paljon, mutta ymmärtää niin vähän.

Hautajaisia edeltävänä yönä Katri Tanninen ehti käydä mielessään läpi liudan kauhukuvia. Mitä jos hän kompastuu tai hänen otteensa kantoliinasta lipeää ja arkku menee nurin? Tai jos joku putoaa hautaan?

Uni ja ajatukset ottivat mittaa toisistaan. ”Sanotaan näin, että nukuin normaalia levottomammin.”

Hautajaispäivänä marraskuinen taivas enteili lumi- tai räntäsadetta. Katri oli pukenut ylleen etiketin mukaiset mustat housut ja bleiserin sekä vasta hankkimansa nahkasormikkaat ja tukevat kävelykengät. Mukaan lähti myös valkoinen huivi.

Saamansa ohjeen mukaisesti Katri saapui kappeliin kaksikymmentä minuuttia ennen siunaustilaisuuden alkamista. Omaisia oli paikalla neljä. Vapaaehtoisia arkunkantajia oli pyydetty tilaisuuteen kuusi, ja he olivat kaikki ensikertalaisia.

Yksikään paikalla olevista ihmisistä ei ollut Katrille tuttu. Hän ei tiennyt edes muiden arkunkantajien nimiä. Jännitti. Miten he saisivat tehtyä niin saumatonta yhteistyötä, että vieras vainaja pääsisi arvokkaasti viimeiseen leposijaansa?

Vapaaehtoisen arkunkantajan tehtävä on saanut Katri Tannisen arvostamaan entistä enemmän elämää. ”Tämä ei ole vain yksi harmaa päivä, vaan jokainen päivä on omanlaisensa.”

Viimeinen maallinen teko

Yhdentoista saattokeikan jälkeen vapaaehtoisen arkunkantajan tehtävään voi jo suhtautua rauhallisin mielin. Katrista, 43, on tullut yksi Jyväskylän seurakunnan aktiivisimmista arkunkantajista.

Hänelle kantaminen merkitsee kunniatehtävää. ”Pystyn tekemään toiselle ihmiselle viimeisen maallisen teon – kunnioittamaan hänen elämäänsä, vaikken tiedäkään hänestä mitään.”

Nykyisin ei ole enää selviö, että arkkuhautauksiin saadaan omasta takaa riittävästi kantajia. Suvut ovat pienentyneet, ja omaiset voivat olla iäkkäitä ja huonokuntoisia. Joskus siunaus tapahtuu jopa kokonaan ilman saattoväkeä.

”Tehtävä kuulosti juuri sellaiselta vapaaehtoistoiminnalta, joka sopisi minulle.”

Jyväskylän seurakunta on 95 000 jäsenellään Suomen suurin. Viime talvena alueella järjestettiin 240 arkkuhautausta, joista joka kuudenteen tarvittiin vapaaehtoisia kantajia.

Seurakunnan listoilla on 55 kantajaa, jotka kaikki ovat käyneet seurakunnan järjestämän koulutuksen. Katri päätyi vapaaehtoiseksi huomattuaan viime kesänä ilmoituksen tulevasta koulutuksesta. ”Tehtävä kuulosti juuri sellaiselta vapaaehtoistoiminnalta, joka sopisi minulle.”

Hentoinen kukkakin jaksaa haudalla kannatella väkeviä muistoja rakkaasta.

Luotettujen joukkoon

Nuorempana Katri luuli, että vain miehet voivat kantaa arkkua. Käsitys meni uusiksi kuusi vuotta sitten, jolloin yksi suvun miehistä sairastui eikä päässytkään kantajaksi Katrin kummitädin hautajaisiin. Silloin serkku keksi, että Katrihan voisi kantaa.

”Tuntui todella hyvältä, että minut laskettiin siihen joukkoon. Minuun luotettiin niin paljon, että sain olla saattamassa Liisaa viimeiselle matkalleen. Tuntui, että tuli pikkuinen määrä ryhtiä lisää.”

”Minuun luotettiin. Tuntui, että tuli pikkuinen määrä ryhtiä lisää.”

Kantajan roolissa hautajaisista tuli hyvin vaikuttava kokemus ihmiselle, joka ei aiemmin ollut edes osallistunut kovin moniin surujuhliin. Kun Katrin isoäidit myöhemmin menehtyivät, oli luonnollista, että hän kantoi myös heidän arkkujaan.

Viimeisimmässä, isänäidin siunaustilaisuudessa naisia oli jo enemmistö kantajista.

”Se oli meille serkuksille hieno, yhdistävä kokemus.”

Vapaaehtoinen arkunkantaja lähtee saattokeikalleen hyvin erilaisista lähtökohdista kuin omainen. Hän ei edes tiedä, kuka kirstussa lepää. Vainajan iästä ja elämästä saa vihjeitä vasta papin ja omaisten puheista.

Katri kävi laskemassa kukan ensimmäisen kannettavansa haudalle. ”Nöyränä sain kulkea hetken hänen vierellään. Kunnioittaa kuolemaa ja olla kiitollinen elämästä.”

Kiireen loppu

Katrin mielestä on hyvä, että vapaaehtoinen kantaja pystyy itse valitsemaan, milloin on käytettävissä. ”Vaikka on sitoutunut toimintaan, ei tarvitse olla joka viikonloppu jonkun vieraan hautajaisissa.”

”Meille sanottiin, että hautajaisissa ei ole enää kiire.”

Hän on tyytyväinen tapaan, jolla Jyväskylän seurakunta huolehtii vapaaehtoisistaan. Koulutuksessa käytiin tarkoin läpi siunaustilaisuuden kulku ja hautaan laskeminen. Tulevat kantajat opettelivat asettelemaan kantoliinan oikein sekä viemään arkun alttarille ja saattokärryyn.

”Meille sanottiin, että hautajaisissa ei ole enää kiire. Jos jonkun kantoliina on huonosti, sitten odotetaan niin pitkään, että se on hyvin.”

Ensimmäinen kerta vapaaehtoisena sujui lopulta papin ja suntion opastuksella hienosti. Illalla Katri ei voinut olla miettimättä sitä, kuinka hän, vieras ihminen, oli osallistunut ”pyydettynä kuokkavieraana” jonkun toisen ainoisiin hautajaisiin.

Ajatukset kiertyivät myös kuoleman lopullisuuteen. ”Jonkun elämä oli saanut päätöksensä, mutta minun elämäni jatkuu. Kuinka onnellisessa asemassa itse olenkaan! Tästä hetkestä saa paljon enemmän irti, kun tajuaa, että peräseinä tulee joskus vastaan.”

”Millaisen elämän sinä elit?” Katri miettii vainajaa saatellessaan.

Tunteet kannattelevat

Ryhtyessään arkunkantajaksi vieraille Katri mietti, kuinka selviäisi surun kohtaamisesta. Yllätyksekseen hän on saanut huomata, että tehtävä pikemminkin kannattelee häntä henkisesti kuin tuntuu raskaalta. ”Minusta on antoisaa, että hautajaisissa on niin paljon tunteita.”

Eniten Katria puhuttelee saattohetken hartaus ja se, että hän saa olla mukana tekemässä vainajalle ja omaisille palvelusta. ”Voin viestittää heille, että surkaa te rauhassa, tämä kantaminen hoituu kyllä.”

Katrille on tärkeää päästä esittämään omaisille surunvalittelunsa hautaan laskemisen jälkeen. ”Katson silmiin ja pyrin laittamaan myös toisen käteni mukaan kättelyyn. Haluan kertoa, ettei tämä ole minullekaan merkityksetöntä.”

”Voin viestittää, että surkaa te rauhassa, tämä kantaminen hoituu kyllä.”

Kuoleman äärellä ei haittaa, vaikka kyyneleet vierisivät myös vapaaehtoisen poskille. Katri on huomannut herkistyvänsä erityisesti musiikista. ”Esimerkiksi Nousee päivä, laskee päivä saa heti aikaan kylmät väreet.”

Lohtua Katri saa papin tunteikkaista puheista. ”Vaikka tämän elämän tie tuntuisi kiviseltä, jonain päivänä minullekin koittaa lepohetki.”

Elämämme hetket ovat Katrin mielestä kuin pisaroita. Helminä ne virtaavat kohti ajattomuuden aaltoja. Katria lohduttaa ajatus siitä, että joskus hänkin saa jatkaa matkaansa rauhassa ja kirkkaudessa.

Luonnollinen päätepiste

Kappelin takapenkissä istuessaan Katri ajattelee edesmenneitä rakkaitaan ja ihmiselon kaarta. ”Saatan miettiä, että saatettava henkilö on elänyt samaa aikakautta kuin isoäitini. Mitä kaikkea hänen elämässään on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun hän on itkenyt ensimmäiset itkunsa saunakammarissa?”

Hautajaisten seesteisin hetki koittaa, kun kantajat kuljettavat arkkua saattokärryssä kirkkomaalle. ”Sen hetken pyhitän saatettavan henkilön askeleiden miettimiseen.”

Tunnelma on intiimi, sillä kantajat käyvät aivan vainajan vierellä. ”Ajattelen, että viemme viimeiseen lepopaikkaansa ihmistä, joka on tässä maailmassa osansa tehnyt.”

”Olen saanut eväitä hyväksyä sen, että kuolema ei ole mikään kaukainen kauhistus.”

Vapaaehtoisen arkunkantajan tehtävä sopii Katrin mielestä ihmiselle, joka ei vierasta surun kokemusta vaan osaa kannatella arkun lisäksi saattoväkeä. Hänen oma suhteensa kuolemaan on tehtävässä arkipäiväistynyt. ”Kuolema tuntuu nyt paljon luonnollisemmalta.”

Vielä enemmän on kuitenkin muuttunut Katrin suhtautuminen elämään. ”Olen saanut eväitä hyväksyä sen, että kuolema ei ole mikään kaukainen kauhistus vaan elämän jatkumon päätepiste.”

Omia hautajaisiaan Katri ei ole vielä suunnitellut. Hänestä olisi kuitenkin ihanaa, jos saattoväki osaisi iloita siitä, että hän sai elää omannäköisensä elämän.

Sillä, ketkä hänet hautaan kantavat, ei ole Katrille suurta merkitystä. ”Kunhan on sellaiset kantajat, että päästään monttuun asti tyylillä.”

Tietoja juttua varten ovat antaneet myös Mäntykankaan kappelin työnjohtaja Minna Korhonen ja vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Johanna Summanen Jyväskylän seurakunnasta.