Viulun viemä

Mika Lahtinen rakensi ensimmäisen viulunsa 12-vuotiaana. Aikuisena viulujen rakentamisesta ja korjaamisesta tuli ammatti, jossa tärkeintä on puun syvällinen tuntemus.

Alppivaahtera puristuu napakasti höyläpenkin otteeseen. Viulunrakentaja Mika Lahtinen, 57, alkaa höylätä viulun kaula-aihiosta lastuja. Skraap, skraap, skraap.

Kippuraiset lastut lentävät höyläpenkille ja lattialle. Yhtäkkiä liike pysähtyy. ”Taidan ottaa suosikkihöyläni”, Mika sanoo.

Lempihöylä on niin järeää tekoa, että sitä käytellessä koko höyläpenkki vavahtelee. ”Tämä on amerikkalainen höylä 1800-luvun lopusta. Siinä on aivan loistava terämateriaali – puun pinta tulee loppujen lopuksi hyvin sileäksi.”

Työstettävä alppivaahtera on niin kuivaa, ettei huoneessa tunnu puun tuoksua. Tietyissä työvaiheissa viulunrakentajilla on tapana kostuttaa puuta, Mika kertoo. Hän käväisee pajansa takahuoneessa ja ojentaa nuuhkaistavaksi kostuttamaansa lastua.

”Vaikka tuoksu on mieto, se on tavallaan hyvin raikas”, jyväskyläläinen viulunrakentaja analysoi. ”Puumateriaalista saa saman fiiliksen kuin jos kävelee esimerkiksi kuivassa kangasmaastossa keskellä kesää.”

Kielto pakotti kokeilemaan

Viulunrakentaja on suomalaisittain harvinainen ammatti, eikä osaajaksi noin vain tulla. Mika otti ensimmäiset askeleensa viulunrakennuksen maailmaan jo koulupoikana.

Jämsänkoskella asuneen perheen äiti kuunteli mielellään musiikkia. Koska kotona oli aina radio auki, Mikasta tuli musiikkimies. 12-vuotiaana poika valitsi instrumentikseen viulun. ”Olen ehkä sattunut kuulemaan sopivaa viulumusiikkia.”

Viulunrakentaja lempipuuhassaan. ”Veistäminen on minulle hermolepoa.”

Mikan kanttori-pappa osasi rakentaa viuluja. Hän ehti kuolla ennen Mikan viuluinnostuksen alkamista, mutta kotiin jäi papan rakentama viulu. Sitä Mika halusi soittaa. ”Äiti sanoi, että olen liian pieni ja rikon papan viulun. Sanoin, että no mä teen sitten viulun itse. Kyllä minäkin tuommoisen osaan rakentaa.”

No, osasitko? Mikaa naurattaa. Hän yrittää väistää kysymyksen. ”Kyllä mä nyt osaan!”

”Sanoin, että no mä teen sitten viulun itse. ”

1980-luvun alun Mikasta ei varsinaisesti olisi voinut sanoa samaa. Vaikka puutyöt olivat tuttuja, soittimen rakentaminen oli yllättävän konstikasta. Papan neuvot olisivat tulleet tarpeeseen.

Mika ei esimerkiksi tiennyt, miten saisi viulun reunat taivutettua muotoonsa. Poika päätyi keittämään niitä kattilassa. Myöhemmin hän sai tietää, että reunat olisi pitänyt taivuttaa kuumaa rautaa vasten.

Nyt ammattilainen arvioi ensimmäistä tekelettään diplomaattisesti. ”Kyllä sillä soittamaan pystyi.”

Mestarin oppipoika

Peruskoulun jälkeen Mika kävi lukiota pari vuotta ja jatkoi Suomen ainoaan soitinrakennuskouluun Ikaalisiin. Siellä ei perehdytty jousisoittimiin, mutta Mika sai vahvistusta haaveilleen.

1990-luvun alussa nuorukainen läksi Englantiin opiskelemaan viulunrakennusta. Taustansa ja harrastuneisuutensa ansiosta hän sai tahkottua opinnot nopeutetussa tahdissa. ”Olin siihen mennessä rakentanut jo melkein 15 viulua.”

Puun raikas tuoksu hurmaa yhä uudestaan.

Valmistuttuaan Mika pääsi oppipojaksi helsinkiläiseen jousisoitinliikkeeseen. Kokeneen mestarin ohjaus oli välttämätöntä, koska asiakkaiden arvokkaita viuluja ei voi lähteä korjaamaan yrityksen ja erehdyksen kautta.

Ammattitaidon kartuttamisessa auttoi runsas kokemus virheistä. Eräskin nuoruusvuosien itse tehty viulu oli ”osunut pöydänkulmaan” lakkauksen epäonnistuttua pahanpäiväisesti. ”Se on ainut viulu, jonka olen hajottanut kappaleiksi.”

Neljässä vuodessa Mika sai niin vankat opit, että uskalsi heittäytyä omilleen. Viulupajan kotipaikaksi valikoitui Jyväskylä, joka tuohon aikaan oli vireä viulukaupunki. Soitonopiskelijoita oli paljon, ja opetus oli kansainvälistä kärkitasoa.

Nykyään enää pieni osa asiakkaista eli ammattisoittajista ja harrastajista tulee Keski-Suomesta. Töitä Mikalla on silti riittänyt. ”Ei meitä viulunrakentajia ja -korjaajia kauhean paljon ole.”

Jänisliimaa ja krappia

Viulu sai nykyisen muotonsa 1500-luvun Italiassa. Mika on aina ihaillut sitä, miten tarkkaan soittimen rakenne on mietitty. Kaikessa on matemaattinen muoto, ja osat ovat matemaattisessa suhteessa toisiinsa.

Iso osa viulunrakentajan ajasta menee viulujen huoltamiseen ja korjaamiseen. Joskus soitin särkyy vaikka putoamisen tai äkillisen ilmankosteuden muutoksen vuoksi. ”Kaikkea mahdollista voi tapahtua.”

Hyvin pidettynä ja huollettuna viulu kestää vuosisatoja. Erityisen mielenkiintoiselta Mikasta tuntuu korjata viuluja, joiden tarinan tietää. ”Että juuri tämä on se yksilö, joka on joskus kulkenut auton takakontissa pommitusten keskellä.”

Vaikka valmistajan tiedot kertova pohjaseteli olisi hävinnyt, ammattilainen näkee puusta, käytetystä tekniikasta ja yksityiskohdista soittimen valmistusmaan ja summittaisen rakennusajan. Vanhin viulu, jota Mika on korjannut, oli 1600-luvun alkupuolelta.

”Minä ja Stradivari ollaan käytetty krappia eli värimataraa.”

Kunnioittaakseen entisajan mestareiden kädenjälkeä Mika tilaa Keski-Euroopasta perinteisiin menetelmiin sopivia tarvikkeita, kuten jänisnahkaliimaa. ”En tiedä mitään synteettistä liimaa, joka kestäisi yhtä hyvin.”

Väriaineenkaan ei passaa olla keinotekoista. ”Minä ja Stradivari ollaan käytetty krappia eli värimataraa.”

Työ edellyttää pitkää pinnaa, pikkutarkkuutta, visuaalista ja kolmiulotteista hahmotuskykyä sekä paineensietoa. ”Jos teen virheen, se saattaa näkyä koko viulun loppuiän. Sitä ei saa tapahtua”, Mika painottaa. ”Koskaan ei saa tehdä mitään sellaista, etteikö viulua voisi korjata uudestaan.”

Työkalut ovat seinällä siistissä järjestyksessä.

Rentouttavaa rakennusta

Viulujen rakentamisesta puhuminen saa miehen silmät syttymään. ”Koko ajan tekee mieli tehdä uusia viuluja! Korjaamisesta ei saa samanlaista tunnetta.”

Rakentaminen alkaa muotin valmistuksesta, minkä jälkeen reunat kasataan muotin ympärille. Kansi ja pohja tehdään tarkasti reunojen mukaan, viimeistellään veistämällä kaareviksi ja lopuksi ohennetaan. Valmiiseen kaikukoppaan liitetään veistetty kaula. Sitten viulu lakataan ja siihen lisätään loput osat.

”Jos teen virheen, se saattaa näkyä koko viulun loppuiän."

Tekemisen polte syntyy moniaistisesta kokemuksesta. ”Puu tuoksuu erittäin hyvältä. Ja se, miltä puu tuntuu käteen… Kun puuta veistää, siitä lähtee tosi hieno ääni. On erittäin rentouttavaa, vaikka ei tekisi muuta kuin veistäisi”, Mika tunnelmoi.

Uusia viuluja hän valmistaa muusikoille ja opiskelijoille. Viulun saaminen esineestä soittimeksi on pitkä ja monimutkainen prosessi, johon on mukavinta uppoutua iltaisin. ”Silloin on täysi rauha. On hieno hetki, kun pystyn keskittymään ja saan asioita aikaan.”

Ei kahta samanlaista

Jouseen tarvitaan jouhia. Mongolialaisten hevosten valkoiset jouhet ovat tasalaatuisimpia.

Vuosisataisen perinteen mukaisesti viulun kansi tehdään kuusesta, sivut, pohja ja kaula taas alppivaahterasta. Nämä lajit on todettu parhaiksi niin käytettävyyden kuin soinninkin näkökulmasta.

”Puun pitää olla riittävän kevyttä ja samalla riittävän sitkeää ja kovaa. Kun puu ei väänny, se kestää soittamisen jännitteen.” Suomen oloissa puun on siedettävä myös ilmankosteuden vaihtelua: kotoisalle koivulle kävisi viulussa köpelösti.

Syvällinen puun tuntemus on lopulta viulunrakentajalle kaikkein tärkeintä, Mika pohtii. ”Vaikka puupalanen olisi otettu samasta rungosta kuin toinen pala, mutta eri puolelta runkoa, se on erilainen – esimerkiksi joustavampi tai jäykempi.”

Viuluissa Mikaan vetoaa yhä sama tenho, joka hänet lapsena lumosi. ”Viulu on erittäin ilmaisuvoimainen soitin. Ei tarvita montaa säveltä, kun kuulee, osaako soittaja soittaa vai ei.”

Mikan matkassa soittaminen on kulkenut näihin päiviin asti. ”Koetan pitää soittotaitoani yllä, jotta pystyisin mahdollisimman hyvin testaamaan korjaamani ja rakentamani viulut.”