Tämä on tarina yhteishengestä, joka kokosi talkooväen viime kesänä. Ja kokoaa kohta taas.
Yhdistelmärekka täysine tukkikuormineen, VPK:n paloauto miehistöineen ja iso kylmäauto täynnä elintarvikkeita. Kaikilla niillä on nokka kohti Joutsaa ja jokamiesluokan, jokkiksen, SM-kilpailuja. Naapurikunnasta matkaan varustautuu kaksi ambulanssia ja toisesta muikunpaistaja kaloineen ja pannuineen.
Viikonlopun ajomittelöitä on lähdössä hoitelemaan lähes 600 toimitsijaa. Järjestävän seuran, Vesannon Urheiluautoilijoiden oma porukka ei alkuunkaan riitä kaikkiin kisatehtäviin, vaan apuna toimii seuraan kuuluvien perheitä, kyläläisiä, jopa naapurikuntienkin väkeä. Talkoolaisiin liittyy myös tekijöitä muista autourheiluseuroista ja yhdistyksistä.
Kun moni on pyydetty toimitsijatehtäviin talkoohengessä, on suorastaan ihme, että suurtapahtuma saadaan järjestettyä. Toisaalta juuri vapaaehtoisuudessa on pienen seuran voima.
Työ alkoi pajupusikoista
Mutta mennään kisapaikalle. Sisä-Savon sydänmailta Joutsaan kertyy matkaa lähes parisataa kilometriä. Vesannon Urheiluautoilijoilla ei ole omaa moottorirataa ja niinpä avuksi tuli Joutsa hiekkaisine metsätaipaleineen. Tosin tuhansia talkootunteja tarvittiin, ennen kuin pahasti metsittynyt rata oli kunnossa.
Enää pajupusikoista ei ole tietoakaan. Alueella polveilee alle kilometrin mittainen, turvalliseksi tarkastettu sorarata asvaltoituine lähtösuorineen. Radan varrella kohoaa uusi, terassoitu katsomo. Myös torni, josta kilpailujohtajat pystyvät näkemään koko kisan, on uusi.
Varikkoalueella on jo täysi tohina, vaikka kilpailut alkavat vasta huomisin. Kilpailuun ilmoittautuneita kuljettajia on yli kaksisataa ja moni heistä on tullut katsastuttamaan autonsa.
Katsastuspäällikkö Petri Vesterinen kertoo, että työtä tehdään lähes 30 henkilön voimin. Alussa on turvatarkastus. Lisäksi kilpailun aikana kumolleen ajetut autot katsastetaan ja autoja muun muassa punnitaan pistokokein.
Nopeatempoinen jokkis vetää katsomot täyteen.
Kun ei osaa sanoa ei
Varikkopäällikkö Juha Laitinen ohjaa kilpailijat ajamaan autonsa omille varikkopaikoilleen. Tyhjälle kentälle alkaakin ilmestyä värikkäitä telttakatoksia jokkisautojen suojiksi. Laitinen seuraa kymmenen muun henkilön kanssa, että autopaikat suojataan mahdollisilta öljyvuodoilta ja että järjestys pysyy yllä.
Laitinen kertoo kiertäneensä autokisoja toimitsijana jo yli 30 vuotta. Mikä ihme saa yhä mukaan?
”Minä en osaa sanoa ei, en ainakaan muualla kuin kotona, emännän mielestä”, Laitinen tokaisee. Lopettaminen on tosin joskus käynyt mielessä.
”Jossain vaiheessa on tuntunut, että on pistettävä rukkaset naulaan. Sitä kun on yli kuusikymppinen, rupeaa viikon reissu jo tuntumaan. Mutta jos me vanhat jäädään pois, seuran toiminta loppuu.”
Järjestyksen valvonnasta vastaava talkookonkari Hannu Hänninen ilmaisee asian näin: ”Kyllä se on auttamisen ilo, joka saa lähtemään mukaan. Jos näin saisi pyörimään edes jonkin vesantolaisen seuran.”
Vapaaehtoinen pakko ja porukkahenki saa Ritva Nurmisen paistamaan kaksi päivää pyttipannua.
Seurat avuksi toisilleen
Ensimmäisenä kilpailupäivänä ajajat ja toimitsijat saapuvat paikalle. Alkaa tihuuttaa, mutta ei haittaa. Keski-Karjalan Urheiluautoilijoiden miesporukka vielä testailee lähtövaloja ja vilppivalvontalaitetta. Ovat tulleet auttamaan vesantolaisia ja odottavat myöhemmin vastapalvelusta.
”Mikään seura ei pysty järjestämään kisoja ilman talkooapua. Muuten se jää makkaranpaistoon”, miehet tuumaavat.
Radalla näkyy jo liikettä. Moni osallistuja kävelee rataa ja tunnustelee sen pitoa. Sastamalan Autourheilijoiden Sonja Vatajaniemi on toinen yleisen luokan kilpailuun uskaltautuneista naisista.
”Olen täällä vauhtia hakemassa, mutta vähän jännittää, kun miehet ajavat niin kovaa”, muutaman vuoden jokkista ajanut Vatajaniemi kertoo. Hänellä on perhe mukana ja pikkupoika viittilöikin katsomaan äidin kuplavolkkaria ja sen hienoja tarroja.
Turvajohtaja Riikka Raatikainen kiipeää pian johtotorniin. Ennen kilpailua hän luovutti lähes satasivuisen turvasuunnitelman viranomaisten hyväksyttäväksi.
”Kaikki on mietittävä kolme kertaa pidemmälle: mitä voi tapahtua, mitä sitten tehdään ja miten kisa jatkuu.” Ambulanssejakin on onnettomuuden varalta kaksi: kisa ei jää seisomaan, jos toinen autoista joutuu kyytihommiin.
Ratatuomarien on määrä erivärisin lipuin viestiä tapahtumista kuljettajille. Valmiudessa ovat myös paloauto ja vapaapalokuntalaiset.
Jokaiselle on seurattavaa
Kilpailun aluksi koko vilisevän tienoon vaientaa vesantolainen Pentti Toikkanen laulamalla komeasti Maamme-laulun.
Ensimmäiset lähtijät ovat viivalla. Kaikki on valmista. Johtotornissa Riikka Raatikainen vetää oranssin lipun pois kisan alkamisen merkiksi. Kymmenen sekunnin kuluttua autot starttaavat. Kiihdyttävät. Luisuvat. Välillä hyppäävätkin!
Yleisöllä riittää ihmettelemistä, sillä seuraavat ajokit ovat jo valmiina. Välillä kaatokiitoauto joutuu hakemaan kuljettajan pois radalta, ja usein tarvitaan kuormaajaa noutamaan hyytynyt tai kolaroitu menokki. Onneksi paloauto ja ambulanssit saavat seisoa virattomina.
Väliajallakin on katsottavaa, jos tirisevän makkaran tai paistetun muikun tuoksu ei houkuta. Pikkupojat seuraavat silmä tarkkana tukkiautoa, joka painollaan tasoittaa rataa uusia lähtöjä varten.
Vaikka osa kuljettajista joutuu jättämään kilpailemisen alkueriin, riittää heille jännitettävää: on oltava valmis luopumaan autostaan 1 400 eurolla, jos joku siitä ostotarjouksen päivän päätteeksi jättää. Moni kullanhohtoiseksi maalattu, lommoille ajettu Toyota ja leppäkerttupilkkuinen kupla vaihtaakin omistajaa.
Pieni seura yllätti
Toinen kilpailupäivä tuo auringon – ja ennätysyleisön. Kilpailujohtaja Kalevi Sulkava joutuu selvittämään tilapäistä paikoitusongelmaa. Muuten hän ottaa viikonlopun melko rennosti.
”Olen sanonut, että kun tässä vaiheessa olen työtön, olen tehnyt tehtäväni hyvin.” Tosin Sulkava myöntää nytkin olevansa hälytysvalmiudessa.
Elämäntyönsä moottoriurheilun parissa tehnyt eläkeläismies liittyi vaimonsa kanssa pieneen vesantolaiseen seuraan, koska se ei ainakaan tule järjestämään SM-kisoja. Vaan kuinkas siis kävikään?
”Kaksi vuotta tätä on valmisteltu, puoli vuotta täyspäiväisesti, talkoolaisena.”
Lämmin päivä näkyy myös juoma- ja grilliteltoilla. Elintarvikkeista vastaava vesantolainen kauppias Jukka Hiiri laskee, että varatut 20 000 makkaraa ja 11 500 pulloa limpparia riittävät. Vieressä Ritva Nurminen lisää pyttipannuaineksia kuumalle pannulle. Kun häneltä kysyy, mikä saa lähtemään lastan varteen, vastaus tulee saman tien.
”Vapaaehtoinen pakko!” Nurminen viittaa mieheensä Erkki Laitiseen, joka parhaillaan vastaa johtotornissa lippupisteistä. Tosin porukkahengelläkin on merkitystä kisatehtäviin lupautuessa.
Kilpailun operatiivinen johtaa Tarja Sulkava ja tuloslaskennasta vastaava Timo Pohja syventyvät välillä papereihin.
Ei voitto vaan fiilis
Toisena päivänä kilpailu kovenee, sillä ajajia on jo karsiutunut. Vesannon UA:n Tero Mösö koputtelee autoaan.
”Tuli suma ja törmäsin kaiteeseen. Ohjaus on vähän ihmeellinen. Toivotaan, että se kestää”, Toyotallaan jatkoon kivunnut mies miettii. ”Pitäisi olla Fiiatti. Mutta en tykkää ajaa sillä. Tykkään ajaa kardaanivetoisella.”
Mösön tallissa näkyy hääräävän väkeä. Sukulaislapset ja anoppi, jonka vanhan navetan Mösö on saanut vallata autoharrastukselleen, ovat lähteneet kannustamaan. Myös puoliso on hengessä mukana.
”Kuljen aina matkassa. Tästä on tullut jo elämäntapa”, Kati Huuskonen-Mösö sanoo.
Kovan kisapäivän päätteeksi suomenmestariksi seppelöidään Fiatillaan kaasutellut nuori Juha Perälä Kauhajoen UA:sta. Mutta voittajiksi voi nimetä myös talkoolaiset. Kilpailun operatiivinen johtaja Tarja Sulkava tiivistää tuntemuksia:
”Tässä on ollut kahden vuoden hirmuinen ruljanssi. On ollut haaste lähteä tekemään rataa ja saada Joutsasta yhteistyökumppaneita. Vaikka olemme vieraita toisillemme, on kaikki pitänyt saada toimimaan. On pitänyt voida luottaa jokaiseen tekijään.”
Pian töihin palaava Sulkava ei harmittele kesälomansa hujahtamista kilpailujärjestelyissä.
”Kyllä kannatti. Nyt on niin tyytyväinen olo.”
Vesannon UA järjestää Joutsan radalla kansallisen jokamiesluokankilpailun 9.8.2014
SARI TOIKKANEN, teksti
TOPI PAKARINEN, kuvat
