Yheksän hevosta tallissa ja yksi ympäri kiertää. Mikä se on? Tikkuröijykuelma, kun tehdään Hailuodon perinteistä villapaitaa.
Eläkeläinen Eila Rantasuomela, 83, syntyperäinen luotolainen on kutonut tikkuröijyjä siitä lähtien, kun puikot pysyivät kädessä. Hänen lapsuudessaan ei ollut muovisia pyöröpuikkoja, vaan aikuisen miehen röijyyn tarvittiin kymmenen sukkapuikkoa. Siitä veikeä arvoitus.
”Meillä Hailuodossa kuotaan, ei neulota. Täällä myös puhutaan röijystä. Se juontuu ruotsalaisesta sanasta tröja, jonka yksi merkitys on villapusero”, Eila valaisee.
Hailuodon tikkuröijy pääsi arvoiseensa seuraan, kun opetus- ja kulttuuriministeriö nimesi viime marraskuussa 52 uutta kohdetta Elävän perinnön kansalliseen luetteloon. Koko viime ja myös edellisen vuosisadan tikkuröijyn taito kulki Perämeren suurimman saaren maatalousyhteisössä perintönä sukupolvesta toiseen.
Sittemmin Hailuotoseura on ottanut perinteen vaalimisen yhdeksi kohteekseen. Neljä vuotta sitten perustettiin tikkuröijypiiri, joka kokoontuu vanhassa pappilassa kuukausittain.
Kilpailijoista luetteloon pääsi Korsnäsin värikäs villapaita. Muita elävän perinnön kohteita ovat mm. romanien musiikkiperinne, kaustislainen viulunsoitto, räsymatto ja Tornionjokilaakson koskikalastusperinne. Tästä joukosta yhtä kohdetta voidaan vuosittain hakea Unescon aineettoman perinnön kansainväliseen luetteloon.
Ahti Patokoski tarkenee.
Miniällekin puikot
Elsa Patokosken kutomat villapaidat lämmittävät kymmeniä käyttäjiä.
Eila Rantasuomelan muisti kattaa röijyhistoriaa yli 70 vuoden ajalta. Hänen lapsuudessaan saari, joka pärjää vieläkin lossiyhteyden varassa eli omaa elämäänsä maatalousyhteisönä. Lammastaloudella oli erityissija.
”Ennen lampaat ja muu karja laidunsi vapaasti saaressa. Jokaisessa talossa, isossa ja pienessä, oli omia lampaita. Ne merkittiin korvamerkein kuten porot.”
“Jokainen keritsi lampaansa ja kehräsi lankaa. Se, mitä ei kotona käytetty, myytiin markkinoilla. 1950-luvun alussa mantereelta tuotiin aitalaki. Se muutti perinteisen elintavan peltoviljelyksi, ja lampaiden määrä tipahti, kun ne eivät enää päässeet vapaasti laiduntamaan. Samalla pöhiköityivät rannat.”
Aito luotolainen tikkuröijy kudottiin itse kehrätystä lampaan villalangasta. Röijy pestiin vasta valmiina. Koska rasvainen lanka hoiti ihoa, kutojien kädet kestivät jatkuvaa kutomista. Eila sanoo lopettaneensa röijyjen määrän laskemisen vuosia sitten, kun sata kappaletta tuli täyteen, mutta ei usko sentään toista mokomaa ehtineensä. Taito on silti pysynyt hyppysissä.
Jokaisen saarelle muuttaneen miniänkin kannatti opetella taito viihtyäkseen paremmin. Röijyä käyttivät miehet, naiset ja lapsetkin.
Suomenlampaan villa on ontelomaista, pehmeää ja käkkärää. Esimerkiksi norjalaisten lampaiden villa on karkeampaa. Tilkkuröijypiirissä säännöllisesti kulkeva, kymmeniä röijyjä kutonut, syntyperäinen hailuotolainen Elsa Patokoski kertoo, että kun luodon oman villan saanti lakkasi, röijyaktivistit kävivät läpi kaikki maamme kehräämöt. Parasta ja eniten luotolaista muistuttavaa lampaanvillaa löydettiin Virroilta.
Eila Rantasuomela muistaa tikkuröijyjen historiaa 70 vuoden ajalta.
”Sieltä saa nykyään myös monia eri värejä: luonnonmustaa, valkoista, ruskeaa. Kehräämö myös värjää lankaa toiveiden mukaisesti. Aito luotolainen on väriltään vaaleanharmaa. Tämä johtuu perinnetiedon mukaan siitä, että aikoinaan lampaista oli kymmenen prosenttia mustia ja loput valkoisia. Tästä sekoituksesta syntyi aito luotolainen luonnonharmaa väri.”
Röijyssä on korkeahko kaulus, joka napitetaan olkapäältä viidellä kuudella napilla. Ennen ne hankittiin kaikki armeijan vaatteita valmistaneelta Valtion Pukutehtaalta Hämeenlinnasta. Nyt pitää tyytyä siihen, mikä niitä eniten muistuttaa.
Lämmin käyttövaate
Anne-Maria Haapala emännöi tapaamisia.
Röijyn malli on yksinkertainen, lämmin, tiivis ja kestävä. Se kudotaan kaksi- tau kolmisäikeisestä villalangasta. Alareunan ja hihansuiden resori kudotaan kaksi nurin, kaksi oikein ja muut osat yksikertaisesti neljä oikein, yksi nurin.
Miesten röijyyn kudotaan selkäpuolelle lapaluiden kohdalle levennyskiila miehen hartioiden leveyden mukaan. Etu- ja takakappaleet virkataan ja vahvennetaan olkapäiltä yhteen koukulla, joka ennen tehtiin karitsan sääriluusta. Hihojen kutominen aloitetaan kainalosta alaspäin, niitä ei siis virkata vasta valmiina kiinni.
Eila korostaa röijyn käytännöllisyyttä ja yksinkertaisuutta. Siinä pistää silti silmään ylärinnuksen erikoinen, kauluksen alla oleva, sivuiltaan noin 25 sentin neliömäinen kuviointi, jota kutsutaan västäräkiksi. Se kudotaan kaksi nurin, kaksi oikein kahden kerroksen ajan ja seuraavat kaksi kerrosta päinvastoin, jolloin syntyy ruutukuvio. Yhteen villapaitaan menee noin kilo lankaa.
”Västäräkki ei ole koriste. Se ei ole yhtä tiivis kuin normaali neljä oikein, yksi nurin -neulos, vaan se päästää kovalla pakkasella ruumiinlämmön lävitseen. Tämä höyry lämmitti sitten hevosmiesten kasvoja, kun he ajoivat kovalla pakkasella heiniä tai puita tai olivat kalassa hyytävällä meren jäällä”, Eila selittää.
Ja Elsa jatkaa: ”Röijy on erittäin lämmin. Kylmällä tarvitsee suojakseen vain tuulipuvun, ja varmasti tarkenee kovallakin pakkasella. Kesällä taas röijy hengittää eikä hiosta. Hillasuolla sääsken piikki ei yllä läpi.”
“Röijyä ei tarvitse pestä kuin korkeintaan kerran vuodessa. Se pitää hyvin kosteutta, koska osa langan rasvasta säilyy varovaisessa pesussa. Paras hoitotapa on huolellinen tuuletus. Tahrat pitää poistaa tuoreeltaan. Itse olen käyttänyt myös pesukoneen villapesuohjelmaa ja villapesuainetta.”
Nykyään kudotaan pyöröpuikoilla.
Mallisuoja haussa
Tikkuröijypiiri on kokoontunut säännöllisesti iltaisin Hailuodon vanhassa pappilassa, joka on kirkkoherra Timo Juntusen ja viestintäjohtaja Anne-Maria Haapalan koti. Pariskunta on säilyttänyt vuonna 1903 rakennetun talon niin alkuperäisen kaltaisena kuin mahdollista, eri puolilta hankittua vanhaa kalustusta myöten. Piilukirveellä veistetyt hirsiseinät ovat paljaana, joten tikkuröijyjä kudotaan arvoisessaan historiallisessa ympäristössä.
Hailuoto-seura hakee Patentti- ja rekisterihallitukselta mallisuojaa röijylle. Perinteisiä, käsin tehtyjä tikkuröijyjä myydään matkailijoille kahdessa paikassa Hailuodossa, seuran omistamassa Luovon Puojissa ja Luovon Puikkarissa. Mallisuojan hakemista pidetään tarpeellisena, koska hailuotolaista tikkuröijyä valmistetaan myös kutomakoneella, joka ei tietenkään täytä perinteenvaalijoiden kaikkia vaatimuksia.
Helena Saarinen kerii lankaa vyyhdinpuun avulla.
Piirissä on ollut kutojia enimmillään yli 40 ja keskimäärin 20. Heistä osa käy mantereeltakin lähikunnista lauttamatkan takaa. Valtaosa on naisia. Kutojat muistavat koko nelivuotisesta historiasta vain yhden, aloittaessaan täysin tumpelon miehen, joka sinnitteli luotolaisen valmiiksi.
Tapoihin kuuluu, että jokainen osallistuja tuo mukanaan pienen paketin, joiden ympärille järjestetään arpajaiset. Lisäksi juodaan tietysti kahvit, ja kahvileiväksi kukin tuo vuorollaan herkkujaan, esimerkiksi ternimaidosta valmistettua pannukakkua ja kotitekoista vadelmahilloa.
Perinne elää. Anne-Maria Haapala ja käsityönopettaja Auli Sipola suunnittelevat tikkuröijystä kirjaa. Työtä varten he ovat hakeneet apurahaa Kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahastolta.
