Sanna Haukkala on digiajan lapsi, mutta nauttii perinteisestä filmivalokuvauksesta. Kuvan valmistaminen on pieni retki hiljaisuuteen.
Apua, juhlailta vasta puolivälissä, ja enää yksi ruutu jäljellä! Otanko lähikuvan sankarista vai pyydänkö koko sakin ryhmäkuvaan?
Moni muistaa tuoreen filmirullan kemikaalintuoksun ja laukaisimen hallitun painalluksen – sekä tietenkin jännityksen valokuvausliikkeen tiskillä, kun kuvapinon lopulta sai käsiinsä. Filmin jokainen 24 ruutua täytettiin harkiten.
Sanna Haukkala tuntee filmille kuvaamisen viehätyksen. Hän innostui siitä jo käydessään lukiota Parkanossa 2000-luvun alussa.
”Kuvasin perheeni digikameralla, mutta aloin kokeilla myös isotätini perintökameraa. Opettelin sen manuaalisia asetuksia digikameran kautta.”
Missä tahansa hän nykyisin liikkuukin, repussa kulkee mukana filmikamera. Jemmoihin niitä on siunaantunut jo toistakymmentä.
Tänään reissuun lähti koreilla nahkakuorilla varustettu, 50-lukulainen Balda, joka on taitettava paljekamera. Kuvauskohdettaan hän miettii tarkasti etukäteen ja myöhemmin harkiten punnitsee, mitkä kuvat saattaa paperimuotoon.
Sanna Haukkala viihtyy pimiössä joskus tuntikaupalla.
Perinne säilyy ja kehittyy
Perinteinen valokuvaaminen innostaa paitsi entisiä filmikuvaajia myös digiaikaan syntyneitä. Alan harrastajat ja ammattilaiset etsivät innoissaan vanhoja kameroita ja objektiiveja kirpputoreilta. Filmikameralla otettuja kuvia voi kehittää valokuvausliikkeessä, mutta monia kiinnostaa myös kuvien itse tekeminen. Uusia kehityspimiöitä perustetaan, ja taitoja opetetaan kursseilla ja valokuvauskerhoissa.
Helsinkiin muutettuaan Sanna meni verestämään kuvaustaitojaan Helsingin Työväenopiston kurssille, kunnes alkoi työskennellä itsenäisesti Harjun nuorisotalon kellariin rakennetussa pimiössä. Muutama vuosi sitten hän liittyi Suomen Pimiötaiteilijoihin. Yhdistyksellä on Vallilan taiteilijatalossa ammattilaistasoinen mustavalkopimiö Mörk, jossa voi käydä kehittämässä kuvia ja siellä pidetään lisäksi kiinnostavia kursseja sekä ikivanhoista että moderneista menetelmistä. Ekologinen kuvantekijä voi opetella käyttämään kemikaalien sijasta myös muita valoherkkiä aineita, kuten punaviiniä tai kahvia.
Filmikuvaamisen renessanssiin on monta selitystä. Slow life eli hitaan elämän aate on muotia. Jos mikä, niin filmivalokuvaus istuu rauhoittumisen ja keskittymisen aatokseen. Myös vanhat käsityö- ja taidemenetelmät ovat alkaneet kiinnostaa kiihkeään massakuluttamiseen väsyneitä ihmisiä. Ennen kaikkea filmivalokuvaus on osa arvokasta kulttuuriperinnettä.
”Valokuvia on kehitetty 1830-luvulta. Eihän näin pitkää analogisen valokuvauksen historiaa voi heittää noin vaan menemään. On tärkeää, että perinne jatkuu ja kehittyy oikeasti eikä vain nostalgiana”, toteaa tämän jutun valokuvaaja Jaakko Kilpiäinen, joka digikuvauksen lisäksi käyttää myös filmikameraa ja valmistaa paperikuvia.
Negatiivin tutkiminen herättää ideoita lopullisen kuvan valmistamiselle.
Harkittuja otoksia
Valokuvaus kuuluu nykyisin jokamiehen arkeen, ja usein kuvat otetaan kännykällä. Kuva syntyy laitteen sisään rakennetuilla ohjelmilla ja pikseleillä. Kuvia näpsitään määrättömästi, sillä ne eivät maksa mitään.
Enää ei albumiin liimata kuvaa, jossa yhdeltä puuttuu pää, tai lasten välissä näkyy kuvan ottaneen äidin varjo. “Näytä miltä mä näytän? Voi ei, ota uudelleen!”
Digikuvaaja voi ottaa epäonnistuneen tilalle paremman tai käsitellä kuvaa mielensä mukaan.
Kiivaimmille elämysten tallentajille digikuvat ovat kuin pikaruokaa, jolla saa nopeasti vatsan täyteen mutta ravintoarvot jäävät ohuiksi. Valokuvat saattavat hautautua puhelimen arkistoihin tai pahimmassa tapauksessa kadota ikiajoiksi puhelimen hajottua.
Manuaalisella filmikameralla kuvaaja miettii objektiivia sekä valotusta ja huolehtii itse säädöistä. Hän käyttää paljon aikaa ja aistejaan ennen ratkaisevaa laukaisua: hakee maisemaa, miettii sommitelmaa, tutkii valoja ja varjoja…
Negatiivista kehitetään vain mieluisimmat kuvat, loput jäävät odottamaan.
Hitaasti edeten
Sanna kuvaa mielellään erilaisia tapahtumia ja maisemia. Ihmisten kuvaaminen ei kuulu hänen lempiaiheisiin, vaikka tähän mennessä ehkä mieluisin otos syntyikin istuvasta, tuntemattomasta miehestä satunnaisella katukuvausreissulla Helsingin Tokoinrannassa.
Mustavalkoisessa filmikuvauksessa Sannaa kiehtoo jo itse valokuvan perusta: valo aiheuttaa filmille kemiallisen reaktion, joka synnyttää kuvan.
”Kuvan tekeminen sitoo tekijän vanhoihin tekniikkoihin, ja ehkäpä se on sillä tavalla jopa nostalgista”, hän pohtii.
Kun rulla on kuvattu täyteen, hän menee kotinsa pimennettyyn suihkuhuoneeseen ja siirtää filmin spiraalille ja spiraalin kehitystankkiin, johon hän kaataa tarvittavat kemikaalit. Kehitys alkaa. Kun negatiivi on valmis ja kuivatettu, hän tutkii sitä valopöydällä luupin avulla ja harkitsee, mitkä ruudut ovat kuviksi vedostamisen arvoisia. Lopullinen kuva paljastuu vasta Mörkin pimiössä.
Sanna Haukkalan ottama kuva äidistään saunan verannalla.
Pimiön lumo
Pimiössä Sanna häärii kuin kemisti: järjestelee isolle märkäpöydälle muovialtaat, annostelee niihin oikeat kemikaalit. Negatiivin ruudun hän asettelee suurennuskoneeseen, sammuttaa huoneesta valot ja sytyttää himmeän suojavalon. Suurennuskonetta säätämällä hän etsii sopivan tarkkuuden ja valotusajan ja valottaa kuvan paperille. Tämän jälkeen paperia liotetaan määräaika kehitealtaassa, jonka jälkeen se siirretään ensin keskeytys- ja sitten kiinniteliuoksiin. Lopuksi kuva pestään ja kuivataan.
Vedostusvaiheessa tekijä voi vaikuttaa valotusajoilla kuvan sävyihin kuin taidemaalari. Samasta filmirullan ruudusta saa valmistettua hyvin erinäköisiä kuvia.
”Sekin on kivaa, että vaikka ruutu on pieni, siitä voi tehdä vaikka kuinka ison valokuvan.”
Sanna näkee kuvien teossa taiteellisten mahdollisuuksien rajattomuuden. Hänelle harrastuksen suurin anti on käsillä tekemisen nautinto. Pimiössä työskentely luo täysin oman maailmansa, jossa aika seisahtuu ja mieli rauhoittuu.
”Saatan olla Mörkissä tuntikausia. Ensimmäinen tunti menee kemioiden kanssa, ja vähintään neljä tuntia pimiössä. Pimiössä työskennellessä hinkataan ja hinkataan samoja asioita putkeen, mikä tekee siitä meditatiivisen.”
Vanhoista järjestelmäkameroista käy vilkas kauppa netissä ja alan liikkeissä.
Silmä lepää filmileffoissa
Sanna on valmistunut Joensuun yliopistosta ja työskentelee kirjastosihteerinä Helsingissä Kansalliskirjastossa. Hän on myös intohimoinen elokuvaharrastaja. Erityisen mieluisia ovat vanhat filmielokuvat, joista on Helsingissä mahdollisuus nauttia Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Regina-teatterissa, Orionissa sekä WHS-teatterissa.
”Filmielokuviinkin liittyy tiettyä nostalgiaa, mutta ovat ne myös silmälle miellyttävämpiä kuin diginä kuvatut.”
Myös elävien kuvien filmille taltiointi on palannut.
”Tunnen itseäni nuorempia leffatyyppejä, jotka kuvaavat taas filmille.”
Sanna kiertelee erilaisilla festivaaleilla, tuorein reissu suuntautui Italian Pornedonessan Le giornate del cinema muto- mykkäelokuvatapahtumaan. Siellä tuli tietenkin napsittua myös valokuvia. Kotiin palattuaan hän kehitti rullan ja sai taas muistutuksen filmikuvauksen olemuksesta.
”Yllätyksekseni siellä olikin vain kahdeksan kuvaa kahdentoista sijasta. Vedostan niistä muutaman teknisesti parhaan ja kivoimman näköisen. Muutaman ehkä skannaan kirjastossa digimuotoon ja laitan nettiin muidenkin nähtäviksi.”
