Puuhastelen puutarhan syystöissä. Yllättäen pensasaidan kätköistä kantautuu tik, tik, tik… Kuin pienten hopeatiukujen helkettä.
Kutsuääni kuuluu punarinnalle, jokasyksyiselle vieraalle pihassani. Pieni nappisilmä lehahtaa läheiselle oksalle ja seuraa touhujani kiinnostuneena. Jätän työt kesken ja istahdan penkille. Lintu pomppii yhä lähemmäksi, välimatka kutistuu vajaaseen metriin.
Syy punarinnan pelottomaan käyttäytymiseen ja toistuviin vierailuihin on yksinkertainen. Se on oppinut, että pihalla touhuava puutarhuri on vaaraton ja luvassa on syötävää. Vastikään kitketystä kukkapenkistä tai muokatulta kasvimaalta löytyy helposti matoja ja toukkia.
Pihatarhurikin saa näistä tapaamisista osansa. Punarinnan käyttäytyminen ja palleromainen olemus ihastuttavat ja antavat hyvän mielen. Oranssina hehkuva rinta on kuin pieni aurinko syksyn harmauden keskellä.
