Tätiparkourporukka loikkii, pomppii ja könyää niin, että nivelet naukuvat riemusta ja lihakset huutavat ilolla hoosiannaa. Nuorten miesten suosima laji sieppasi mukaansa leidit, joiden ikähaitari on ”yli eläkeiän, mutta alle sata.”
”Hei, tuolla on mahtavat penkit”, joku huomaa. Ensin penkki ylitetään pituussuunnassa askeltaen, sen jälkeen valloitus viimeistellään: ”Penkille nousu, kädet ilmaan, penkille nousu, kädet ilmaan…”
No huh-huh, aika rankkaa! Joku äkkää pusikon takana jämerän kannon. Sen olemus herättää liikkeen kuin luonnostaan. Toisella kädellä kannosta kiinni, toinen jalka soreasti vaakaan…ja venytys, venytys.
Tätiparkouraajat kiertävät tänään Lahden Pikku-Vesijärven. Aurinkoinen iltapäivä on houkutellut mukaan kahdeksan naista. Moni heistä kuuluu Keski-Lahden asukasyhdistykseen.
”Keskustassa asuvia, liikunnallisia kulttuuri-ihmisiä”, luonnehtii Anneli Salo, joka toi idean Lahteen.
”Kuulin, että Tampereella näyttelijä Elisa Piispanen on vetänyt tätiparkouria. Hänhän on perustanut sinne myös huutovirkkausryhmän”, käsityöihmisenäkin tunnettu Anneli kertoo.
Ryhmässä ei ole ikärajaa, mutta Anneli toteaa käytännön osoittaneen osallistujien olevan ”yli eläkeikäisiä, mutta alle satavuotiaita.”
”Nimemme voisi olla myös senioriparkour, sillä mukaan voivat tulla miehetkin. Kerran on ollut yksi mies mukana”, Keski-Lahden asukasyhdistyksen puheenjohtaja Ulla Tuominen sanoo.
Ulla tietää varttuneempien parkourharrastuksen olevan suosittua ainakin Ruotsissa, jossa se on nimeltään tantparkour. Parkourissa edetään kaupunkiympäristössä erilaisia, itse valittuja reittejä. Ideana on, ettei liike pysähdy missään vaiheessa, myöskään apuvälineitä ei käytetä.
”Laji on syntynyt Ranskassa ja nimi parkour tulee sanasta parcours ja sen voi kääntää vaikkapa juosta läpi”, ranskantaitoinen Riitta Vuori pohtii sanan alkuperää.
Parkourin keksivät 80-luvulla pariisilaislähiöissä eläneet nuoret miehet, joille näppärä, nopea ja tehokas liikkumistapa oli omiaan. Kaupungissa esteet tekevät lajista haastavan; ponnahduslautoja ovat muun muassa kaiteet, aidat, puut ja muurit. Lajin filosofiaan kuuluu omien rajojen venyttäminen sekä uusien, luovien reittien läpi kulkeminen.
Kaarisillalla käsi kaverin käteen: Anneli Salo, Ulla Tuominen, Kirsi Vaara, Silja Sajalahti ja Leena Vilponen. Kyykyssä Anita Kokkonen, Riitta Vuori ja Outi Linnanterä.
Liikettä ja liikuntaa
Muhkeat rantakivet vetävät naisia puoleensa. Pyöreä muoto houkuttaa selinmakuulle kiven päälle. Ah, miten ihanasti asento venyttää selkää. Anita Kokkonen tarttuu kiveen, koukistaa aavistuksen polviaan, laskee lantion alas ja levittää kätensä. Plié, baletin perusliike, näyttää kauniilta kimaltavassa järvimaisemassa.
”Kivihän sopiikin hyvin tangoksi”, nauraa balettia tanssinut Anita. Hän houkutteli tätiparkouriin mukaan myös ystävänsä Silja Sajalahden.
”Harrastan paljon liikuntaa ja lähdin tähän mukaan, sillä uusi laji kiinnostaa”, Silja sanoo. Tänään otetaan myös hyöty irti Leena Vilposen taiji-taidoista. Leena on harrastanut lajia kolmekymmentä vuotta ja nykyään myös opettaa sitä.
”Ja näin lantio liikkeelle, ranteet liikkeelle, ja sitten käsi taivasta kohti, ja nyt tavoittelet maata…”, hän opastaa ja muut seuraavat perässä. Anneli katsoo rannalla pelmuavia kavereitaan nauraen.
”Tuohon en mene mukaan, sillä minulla on yhteiskunnan lonkat”, hän viittaa lonkkanivelleikkaukseensa.
Rannanmyötäinen polku houkuttelee. Leena ottaa pari tanssiaskelta, ja pian koko porukkaa marssii letkassa ohikulkijoiden hämmästeltävinä. Yksi pieni elefantti marssi näin…
Rouvat oksina kannolla. Vasemmalta Ulla Tuominen, Silja Sajanlahti, Riitta Vuori ja Anita Kokkonen.
Omien rajojen koettelua
Tätiparkouria harrastetaan omien kykyjen ja jaksamisen mukaan. Liian pientä estettä ylitettäväksi ei ole. Joku voi ylittää oman kehonsa ja mielensä rajat tempulla, joka toisen mielestä näyttää vaatimattomalta.
Outi Linnanterä tiivistää lajin ytimen osuvasti: ”Pelleillään, hassutellaan, ollaan yhdessä ja joskus nauretaan kippurassa, se on parasta.”
Perinteistä parkouria ei matkita. Jo sen katsominen huimaa.
”Olen nähnyt, kun pojat hyppivät kerrostalomme pihalla korkealle ilmastointikaapille ja loikkivat lennossa parimetrisen portin yli”, Kirsi Vaara kuvaa. Hän nauttii lajista sen välittömyyden ja ennalta-arvaamattomuuden takia.
”Tämä perustuu luovaan inspiraatioon, teemme omia juttujamme, mitä kohdalle sattuu.”
Parkourporukka on värikästä ja eloisaa, joukkoon mahtuu koko elämänkirjo. Pirskahtelevaa hauskanpitoa, paljon ääntä ja naurua.
”Mutta sopii myös vakavikoille”, Ulla vakuuttaa.
Kierros tehty! Ryhmä tuulettaa Kariniemenpuiston kesäteatterilla. Vasemmalta Anita Kokkonen, Silja Sajalahti, Outi Linnanterä, Ulla Tuominen ja Anneli Salo.
Ympäristöstä nauttimista
Pikku-Vesijärven rannalta on kaadettu monta vanhaa hopeapajua. Leidit iloitsevat, että ne on jätetty pitkälleen maatumaan. Niiden kanssa voi tehdä omat juttunsa, kuten rungolle askellusta, pukkihyppelyä, oksiston raoista kurkistelua. Parkourin lähtökohtana on, että eteneminen ja temppuilu sujuvat missä vaan; yhtä lailla ihmiskäden rakentamissa ympäristöissä kuin asumattomien seutujen villeissä luontokohteissa.
Tätiparkouraajat koluavat mielellään kotikaupunkinsa kauniita paikkoja. Viimeksi heidän reittinsä kulki Eliel Saarisen suunnittelemalta kaupungintalolta Mariankadun niin sanottua seremonia-akselia pitkin kauppatorin kautta Alvar Aallon suunnittelemalle Ristinkirkolle. Jotkut laskivat kaupungintalon rinteen porraskaidetta alas, ja lähistön pikkupojat huusivat: ”Olette kyllä kovia mimmejä”.
”Silloin torilla oli suuressa teltassa Pelicansin jääkiekon loppuottelu ja väkeä oli paljon. Meidät kyllä huomattiin, kun marssimme ohi”, Ulla nauraa.
Ulla Tuominen venyttää selkää rantakiveä vasten. Takana Anneli Salo nauttii maisemasta.
Luovan lapsen lailla
Vesijärveltä puhaltava kolea pohjoistuuli ulottuu Pikku-Vesijärvelle ja suo tätiparkouraajille virkistävän tuulahduksen. Matalalla lentävä hanhipari nostattaa katseet taivaalle. Isolta järveltä pienelle järvelle laskevan joen yli kulkee kaarisilta, jota koristavat sadat rakkauslukot. Naiset asettuvat sillan molemmin puolin, tarttuvat toisiaan käsistä luoden soman naiskaaren. Ja sitten venytellään pitkään ja makeasti.
Porukassa jokaisella on tilaa päästää luova lapsi itsessään valloilleen.
”Olen kiinalaisessa horoskoopissa kukko ja tykkään pörhistellä tunkiolla”, Kiinaakin harrastava Leena vitsailee. Siinä samassa hän on jo könynnyt valkoposkihanhien esteeksi rakennetun aidan päälle. Anneli auttaa häntä tasapainoon kädestä pidellen.
Kariniemen puiston liepeille saavuttaessa joka ikinen inspiroituu ruohikkoon kätkeytyvästä taiteilija Olavi Lanun Kolme figuuria -veistoksesta. Jotkut heittäytyvät maahan ja ottavat veistoksen asennon. Osa porukasta piiloutuu sen taakse ojentelemaan jäseniään. Pitkälle maatunut veistos näyttää kuin eloon heränneeltä.
”Ihanat naiset rannalla”, joku huutaa.
Porukka on edennyt lähelle kilometrin pituisen rantareitin lähtöpistettä. Edessä on vanha kesäteatteri. Ilmeistä näkee, että ideamyssyissä alkaa kipinöidä. Teatterirakenteet antavat mahtavat puitteet luovalle liikkeelle ja liikunnalle, asennoille ja asenteille. Katsomon portaat kipitetään ylös, alas tullaan siksakilla ja vinksinvonksin-askeleilla.
Esiintymislavalla ei aikailla. Joku alkaa laulaa suureen ääneen Kultaista nuoruutta, ja muu porukka yhtyy siihen. Pian on tanssit käynnissä.
