Tähtäimessä tupsukorva

Tammikuinen aamu valkenee pilvisenä ja lumisateisena. Tänään olisi tarkoitus kuvata lintujen ruokintapaikalla vierailevia oravia.

Kylminä pakkaspäivinä oravia ilmaantuu kuusimetsän kätköistä pihapiiriin useita, ja meno on sen mukaista.

Yleensä tupsukorvat saapuvat ruokintapaikalle aina tiettyä reittiä, jonka varrella hangesta törröttää vanha keloutunut oksa. Juuri tuon paikan olen valinnut näyttämöksi. Kamera valmiina jalustalla, ja säädöt kohdallaan: riittävän nopea suljinaika pysäyttämään lumisateen ja iso aukko, jotta saan taustan sopivan epätarkaksi.

Pitkään ei tarvitse ensimmäistä oravaa odottaa. Huomaan orapihlaja-aidan takana liikettä, ja heti kohta pensaan oksien lomasta kurkkii tupsukorva. Sen suuremmin epäröimättä se kirmaisee hankijuoksuun kohti keloa ja loikkaa sen päälle, aivan kuten arvelinkin.

Pörröhännällä ei näytä olevan lainkaan kiire. Se istuu paikallaan, pienet etutassut tiukasti rintaansa vasten painettuina ja katselee ympärilleen. Vaihtaa välillä asentoa aivan kuin kehottaen, että ota nyt se kuva. No, minähän kiitän mallia ja otan kuvasarjan, perään toisen ja vielä kolmannenkin.

Tihrustan kameran näytöltä poseerauksen lopputulosta. Ei hassumpaa! Lumisateen keskellä istuva tupsukorva on kuin satukirjan sivulta. Hieman melankolinen kuva huokuu rauhaa ja talven taikaa.