Tuupovaarassa tehdään kenkiä perinteisin menetelmin. Supikkaan malli on pysynyt samana ainakin parisataa vuotta ja toimii hyvin edelleen. Jalkine suorastaan hyväilee käyttäjäänsä.
Naskali lävistää nahkaa. Pikitikin suutari Hanna Piipponen nappaa pikilangan päät suustaan ja tuikkaa ne reikäparin läpi. Pitävä solmu syntyy yhdellä nopsalla kiepautuksella. Tumma sauma etenee nahan reunassa kuin metsämyyrän jälkijono hangella.
Tuupovaaran entisessä kansakoulussa sijaitsevassa suutarinverstaassa on valmistettu perinnejalkineita 1960-luvulta lähtien. Punaiseksi maalattujen seinien sisällä on pidetty kursseja, mestari opettanut nuorempaansa ja kengänteon taito siirtynyt jatkajalle.
”Tuupovaara on käsityöpitäjä, täällä on pitkät perinteet. Nyt Pikitikki ja minä ollaan osa tätä jatkumoa.”
Ei Hannasta kuitenkaan alun perin pitänyt tulla perinnesuutaria. Lapsena toiveammatteja olivat kirurgi, puuseppä ja taiteilija. Yksi lapsuushaaveista toteutuikin, kun hän valmistui kuvataiteilijaksi Tampereella.
”Toimin kuvataiteilijana useamman vuoden. Tein samaan aikaan myös kipsityöntekijän töitä muun muassa Helsingissä; mallinsin, valoin ja asensin kipsikoristeita Bulevardin varrella sijaitseviin arvorakennuksiin.”
Yhteen supikkaaseen tarvitaan kaksi palaa. Toinen kenkä leikataan peilikuvaksi.
Paksua parkkinahkaa
Yksinäinen työhuone ja taiteilijaelämään kuuluva apurahojen hakeminen alkoivat pikkuhiljaa uuvuttaa. Käden ja silmän yhteispeli tuntui silti omalta alalta, joten Hanna haki suutarin koulutukseen Kankaanpäähän vuonna 2012.
”Siellä koulussa rakastuin jalkineiden valmistukseen. Se vei totaalisesti mennessään. Kun sain perustutkinnon valmiiksi, aloin saman tien suorittaa kisällintutkintoa oppisopimuksella ortopedisiä jalkineita valmistavassa yrityksessä”, Hanna kertoo.
Yksilöllisten erikoisjalkineiden teko opetti jalan anatomiaa ja tarkkaa mittausta. Taidoista on hyötyä myös perinnesuutarille, mutta moni muu asia piti opetella alusta alkaen.
”Koulussa opin, miten nahka venyy ja mikä osa leikataan mihinkin suuntaan. Mutta pieksuja valmistettaessa tehdään juuri päinvastoin, ajatukset piti kääntää ihan eri perin.”
Nahkarusetin pintakuvio syntyy kaiverretulla puulaatalla painamalla.
Hanna pyöräyttää paksua parkkinahkaa rullalta verstaan pöydälle.
Nyt pannaan alulle supikkaita, jotka tehdään kahdesta palasta. Isompi on emäs, josta tulee kengän pohja ja sivuosat, pienempi kauto on päällispuoli. Nykyisissä kengissä on erillinen pinkopohja, mutta supikkaan kaava on pelkistetty.
”Supikas on vähän kuin sukka, siihen tulee pohja samalla.”
Hanna käyttää kasviparkittua nahkaa, jollaista on osattu valmistaa jo tuhansia vuosia. Perinteen ohella tärkeää on materiaalin ekologisuus: ikiaikainen parkintamenetelmä kuormittaa ympäristöä vähemmän kuin modernit tekniikat. Kasviparkittu nahka ei kuormita myöskään käyttäjäänsä, sillä se ei sisällä allergisoivaa kromia.
”Tällä nahalla on ihan oma luonne.”
Perinnesuutari valmistaa lankansa itse.
Piki piston parantaa
Jotta leikatut palat asettuisivat kauniisti vastakkain, niiden reunaan täytyy tehdä neulontaohennus. Hanna pyöräyttää veitsellä palasten ympäri ja viistoaa reunat tarkasti neljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Kun saman on tehnyt satoja kertoja, käsi muistaa oikean asennon.
”Koljosen Martilta opin kaiken perinnejalkineista.”
Martti Koljonen on Hannan edeltäjä, kuulu suutarimestari, joka teki yli 50 vuoden työrupeaman. Aluksi Martin suuriin saappaisiin astuminen arvelutti, mutta loppujen lopuksi perinteikkään verstaan jatkaminen on ollut kaikin puolin hyvä ratkaisu.
”Oikeastaan kunniatehtävä. Kai minä olen sydämeltäni käsityöläinen”, Hanna hymyilee.
Kun nahka on leikattu, on vuorossa palasten kiinnittäminen, neulominen. Sitä varten on valmistettava lanka ja neula.
Hanna mittaa pellavalangan ja kertaa sen sormissaan pyöritellen vahvemmaksi. Kolminkertainen lanka riittää kepeisiin supikkaisiin. ”Kahden sylin mitta on sopivan pituinen. Kun lanka on kerrattu, päät nypitään ja punotaan sutjakaksi.”
Valmiin langan pintaan hangataan pikeä. Piki tekee langasta kestävää ja tiivistää naskalin nahkaan pistämän reiän. Tahmean pinnan liukasteeksi Hanna sipaisee kerroksen mehiläisvahapallosta. Pellava, terva ja hunaja tuoksuvat.
Sitten tarvitaan enää neula. Sekin on perinteistä mallia. Ennen vanhaan kenkäneulojen suhteen oltiin omavaraisia. Työhön käytettiin harjasta, joka haettiin pihan toiselta puolelta, lätissä röhkivältä sialta. Maatiaissian kankeista karvoista riitti tarpeita niin harjojen valmistamiseen kuin suutarintöihinkin.
Leikattujen palojen reuna ohennetaan neulomista varten.
Hyvä suutar, kaunis suutar, anna mulle pieksut.
En mä sulle pieksui anna, ennenkun mulle harjaksi tuot.
Hyvä sika, kaunis sika, anna mulle harjaksi.
En mä sulle harjaksi anna, ennenkun mulle jyviä tuot.
Nykyiset possut ovat sileäselkäisiä, joten Hanna käyttää naapurikunnan riistatilalta saatuja villisian harjaksia. Halkaistu harjas punotaan tiukasti kiinni pikilangan päähän.
Hanna Piipposen taitavissa käsissä supikaspari valmistuu parissa työpäivässä.
Pieni pieksuperhe
Suutari istahtaa Aaltosen entisen kenkätehtaan tuolille. Puinen ompelutuki, kuikka, on Hannan isän valmistama. ”Kun neulos onnistuu, loppu lopsahtaa paikoilleen.”
Ompeluvaiheessa pohjaosan nahkaa syötetään kauttoon sopivaksi, jolloin sauman viereen syntyy jalkineen kärkeä kippuraan nostava rypytys, kuuvitus. Perinnejalkineisiin liittyy monta termiä, jotka vaihtelevat käyttäjänsä mukana.
”Täällä päin sanotaan supikkaat, jossakin nämä on lipokkaat. Matalat supikkaat ja pitkät lapikkaat kuuluvat samaan pieksujen perheeseen”, Hanna selventää.
Nahasta valmistetut pieksut olivat entisaikojen yleisjalkineita, jokapaikankenkiä, joissa kuljettiin etenkin maaseudulla. Nahkakenkää pystyi korjaamaan auttavasti kotikonstein, paikkaus ja puolipohjaus kuuluivat suorastaan kansalaistaitoihin.
Metsätöissä lapikkaissa suosittiin pitkiä kääntö- eli roimavarsia, joista oli hyötyä sekä tukinuitossa kesällä että talvella savotassa. Jos ajomies joutui hyppäämään puukuorman päältä hankeen, käännetyistä varsista sai reiden yli suoristamalla kätevästi lisää lumivaraa.
Pieksun kippura kärki oli tarpeen talviaikaan. Sen avulla kenkä pysyi kiinni mäystimessä, suksen keskellä olevassa lenkissä.
”Itäisen pieksun kärkimalli on terävä ja yksinokkainen. Länsisuomalaisessa on leveämpi kaksinokkainen kärki.”
Pikitikin suurimmat lestit ovat kokoa 47. Hannan oman lapsen kenkiin riittivät puolta pienemmät.
Luistaa ja pitää
Suurin osa Hannan valmistamista supikkaista hankitaan karjalaisen kansallispuvun pariksi. Myös tanhuajat suosivat sopivasti luistavia kenkiä. Yhä useammin perinteisiä jalkineita tilataan kuitenkin arkiseen käyttöön, niin kuin sata vuotta sitten.
”Ei todellakaan tarvitse omistaa kansallispukua tai feresiä, supikkaat sopivat ihan tavallisten vaatteiden kanssa. Ne ovat tosi mukavat jalassa, ihan kuin ei olisi kenkiä ollenkaan.”
Valmiiksi neulottu supikasaihio kastellaan ja kiinnitetään lestille, jossa se saa kuivua muotoonsa seuraavaan päivään. Sen jälkeen tehdään tarvittavat pohjat, vuorit, nauhat, kuvioinnit ja maalaukset. Hannalla on työn alla usein kolme paria yhtä aikaa.
Suutareita on Suomessa kolmisen sataa, perinnesuutareita vain muutama. Ammattilaisten ohella nahankäsittelyn taitoja pitävät yllä innokkaat harrastajat. Kaupoissa riittää kenkävalikoimaa, mutta omin käsin omaan jalkaan tehty on monen nahkatöihin hurahtaneen haave.
”On tosi tärkeää, että taito säilyy ja sitä pystyy jakamaan ja siirtämään eteenpäin. Vanhaan ei silti tarvitse jumittua, perinne kestää kyllä muokkausta.”
