Kevät, kesä, syksy ja talvi. Vuoden kiertoa nyt ja entisinä aikoina.
Armotonta menoa -dokumenttielokuva kiteyttää vanhushoivan pimeän puolen. Se saa kysymään, miksi ikääntyviä kohdellaan kuluina ja kestävyysvajeena eikä arvokkaina ihmisinä luonnollisessa elämänvaiheessa.
Jo oli aikakin, huokaa kansakunta, kun kalenteri kääntyy kevätpäiväntasaukseen. Vuorokaudessa on taas enemmän valoa kuin pimeää! Samaan päivään osuu myös kansainvälinen onnellisuuden päivä – ja ihan oikein osuukin.
Kuolinsiivouksesta tuli muotitermi muutama vuosi sitten. Yhtä hyvin voisi puhua elämänsiivouksesta. Kumpikin tarkoittaa tarpeettomista tavaroista luopumista. Olisiko nyt sen aika?
"Kirja käteen vaan ja laulamaan!” kansanmuusikko Petra Poutanen rohkaisee Kalevalan seuraan. Olivathan sen runot alun perinkin laulettuja.
Maalaiselämä on alkanut jälleen kiinnostaa suomalaisia. Miksi maaseudulle pääsee asumaan vain tekemällä talokaupat?
Joululla ja katastrofeilla on jotain yhteistä: kumpikin herättää meissä halun auttaa. Moni auttaja kokee olevansa saamapuolella.
”Voi mikä karvakeko taas irtosi”, puoliso huokaisee kissaa siliteltyään. Ehkäpä kisun karvasta voisikin valmistaa lankaa.
Suhde ostamiseen ja omistamiseen vaihtelee, koska jokainen kasvaa kuluttajaksi oman aikansa ja lähiyhteisönsä hengessä.
Pimeää on nyt kestettävä. Lokakuun lopussa Helsingissä aurinko laskee puoli viiden aikoihin, Jyväskylässä varttia aiemmin ja Rovaniemellä jo ennen neljää.
Jalkapohja vilkkui mummun neulomasta villasukasta, mutta sitten Elina Helminen tarttui neulaan ja lankaan. Pian reiän tilalle ilmestyi kaunis paikka.
Elokuussa täysikuu loistaa komeampana kuin muulloin. Vai loistaako sittenkään?
